Articles

Minä
1.10. – 20.10.2016 | G12 Helsinki

Tietoisuuden ongelma on vaivannut minua siitä lähtien, kun kaksitoistavuotiaana kaaduin pyörällä matkalla kouluun Kuhmossa osuusliikkeen baarin edessä. Lensin selälleni.
Siinä ilmalennon aikana, se kesti ehkä sekunnin murto-osia, ehdin ajatella, että synnyin vahingossa väärään paikkaan ja että minun olisi kuulunut syntyä paljon paljon etelämmäksi.
Luin Tarzan-kirjoja silloin. No, joka tapauksessa pelästys irrotti minut hetkeksi siitä todellisuudesta, jossa elin ja liitti minut tarinoiden maailmaan. En ole päässyt siitä tunteesta eroon.

MARKKU PÄÄKKÖNEN w/ VESA VIERIKKO & JOHN-PETER LAAKSO

”Sepä se”- piirustuksia ja algoritmejä
4.10.-23.10.2014 | G12 Helsinki

Sehän tässä onkin, kolme ihan eri tavalla maailmaa hahmottavaa koittavat ottaa otetta jostain yhteisestä.

Vesa Vierikko ehdotti Markku Pääkköselle yhdessä piirtämistä. Lähdettiin liikkeelle uteliaina molemmat omine lähtökohtineen ja omine piirtämishistorioineen. “Piirtäminen oli mun ainoa harrastukseni lapsuudessa ja se loppui kuin seinään päästyäni opiskelemaan pellehommia. Harrastus vaihtui toiseen. Kolmekymmentä vuotta täytyi kulua, ennen kuin uskalsin tarttua kynään”, kertoo Vierikko.

Pääkkönen aloitteli Peter Laakson kanssa samaan aikaan Sokrateen Peili -projektia, läsnäoloa tunnistavaa maalausta. “Olin valinkauhassa omien teosteni kanssa. Ihan jumissa. Vesa ja Peter tulivat kuin tilauksesta”, sanoo Pääkkönen.

Matkan varrella piirtämisen teemat muokkautuivat ja mukaan tuli myös vierailijoita. Lallukan sessioissa piirrettiin ja tehtiin Sokrateen Peiliä samaan aikaan. Sokrateen Peilin algoritmiprosessi tarttui piirtämiseen. Mallia piirtäneen vieressä istunut seurasi kynällään toisen kynän liikettä katsomatta paperiinsa ja hänen vieressään istunut tämän.

Kun Sokrateen Peili tunnistaa liikettä, se tekee sitä mitä piirustustusprosessikin teki. Se toistaa liikettä tietämättä mitä tekee. Sokrateen Peilissä ajatuksesta on tehty algoritmi jota seuraamalla tietokone muodostaa teoksen pinnalle kuvan. Piirustuksissa ajatuksesta on tehty algoritmi jota seuraamalla piirtäjät, käsiliikkeiden toistajat, muodostavat teoksen pinnalle kuvan.

Tässäkin prosessissa algoritmi on sivellin, mutta sen toteuttajina on koneiden sijaan koneita leikkivät ihmiset.

”Algoritmi on uusi sivellin”

“Ohjelmointi on yhteys lapsuuteeni, jossa rakastin Lego-palikoiden täsmällisiä rajoituksia ja piirtämisen täydellistä vapautta. Ohjelmoinnin avulla yhdistän täsmällisyyden ja vapauden
haluamallani tavalla”, kertoo Laakso.Tosiasian ei tarvitse olla täsmällinen eikä ihminen koskaan aisti maailmaa sellaisena kuin se on. Miltä maailma näyttäisi jos ateenalaiset olisivat Sokrateen tappamisen sijaan tehneet hänestä kansansa johtajan? Kun koneet eivät toimi haluamallamme tavalla, tunnemme samaa vihaa algoritmeja kohtaan, jota ateenalaiset tunsivat Sokrateeta
kohtaan. Algoritmien avulla ulkoistamme ajatuksiamme ja tunteitamme koneille.

Ulkoistamme filosofiaa koneille.

Pystymmekö ihmisinä keskittymään suurempiin filosofisiin kysymyksiin vai menetämmekö kiinnostuksen toisiimme kun koneet jatkuvasti tyydyttävät tarpeitamme paremmin?
Sokrateen Peilissä minä olen minä, vai olenko?

Piirustusprosessi eteni omia polkujaan tuottaen avautuvia ja sulkeutuvia kehiä. Piirtäjät alkoivat tutustua itseensä ja hyväksyä maneereitaan luopumalla niistä. Piirtäjät lakkasivat
tavoittelemasta valmiutta ja antoivat prosessin viedä. Minuuden algoritmit paperilla saivat uusia henkilökohtaisia piirteitä, löytämisen retkien ratkiriemukkailla hetkillä.
Sokrateen Peilin avulla katsoja osallistuu samanlaiseen prosessiin, vain katsomalla.

Itseään?

Taiteilijat:
Markku Pääkkönen, kuvataiteilija (kiittää Suomen Kulttuurirahastoa sydämellisesti)
Peter Laakso, elektromagneetikko
Vesa Vierikko, näyttelijä

Vierailevat algoritmipiirtäjät:
Kari Paloheimo
Kari Grels Petäjä
Janne Kaitala
Ville Tiihonen

Lisätietoja:
G12 HELSINKI, Annankatu 16, 00120 Helsinki | ti-to 12-17, pe-su 12-16
| www.galleria12.fi | 044 717 7177 | g12helsinki@gmail.com

MARKKU PÄÄKKÖNEN involuntary / tahaton 9.8. – 28.8.2011, G12, Helsinki

Markku Pääkkönen (s. 1955 Kuhmo) on helsinkiläinen Lallukan taiteilijakodissa asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Pääkkönen on opettanut useissa taidekouluissa ja on yksi Taidekoulu Maan perustajajäsenistä. Taiteilijalle on myönnetty valtion viisivuotinen apuraha vuosiksi 2006-2010.

Pääkkönen on työskennellyt viime vuodet etupäässä suurten julkisen taiteen projektien parissa. Viimeisin suuri teos on vuonna 2009 valmistunut VVO -yhtymän pääkonttorin triptyykki ”8-minuuttia”, joka koostuu mediajulkisivusta ja PrintGlass -teoksista toimitalon keskusaulassa.

Isojen projektiensa ohessa Pääkkönen on työstänyt teoksia, joissa hän pyrkii hahmottamaan värin, tilan, valon ja erilaisten vuorovaikutteisten keinojen avulla aistimusten ja ajattelun rajamailla tapahtuvaa minuuden kokemista.

Näyttelyn teokset on toteutettu PrintGlass -tekniikan ja valon avulla. Teokset monistuvat seinään omina heijastuminaan ja luovat väritilan.

Teosten teemana on ’tahaton tunne’, ne ovat kuvauksia emootioista ja niiden purkauksista.

”Teokseni ovat tekstuaalisia epämääräisellä tavalla – niiden sisältämä sanallisuus on toki luettavissa, mutta ei ihan helposti. Katsoja joutuu paneutumaan teokseen kuin tunnepitoiseen vuorovaikutustilanteeseen. Tai ottamaan sen vastaan pelkkänä esteettisenä elämyksenä.”

Taiteiden yöksi 26.8.2011 Pääkkönen asentaa gallerian ikkunaan vuorovaikutteisen led-teoksen. Kun katsoja kävelee teoksen ohi, teos ’näkee’ katsojan ja reagoi tämän liikkeisiin. Katsoja voi tanssia teoksen väritapahtumien kanssa ja ’viedä’ teosta.

Lisätiedot: Anni Koskinen / TaM / Galleristi Gsm +358(0)44 5013094 1 E-mail: anni@galleria12.fi www.gallerial2.fi 1 www.markkupaakkonen.fi

Markku Pääkkönen

Transparent Wall

”…what architects can learn from artists is the incorporation of such emotional areas that architecture fails to deal with.” -Juhani Pallasmaa

COLOURSPACE

Colour escapes definition. It always looks different from what I expected. Colour is like quantum space: only when measured (or, in this context, when I mix it and put it in its place) does it become one of the possibilities it originally had.

When you are only after an aesthetic appearance, which is the area where I operate and mix my colours, you can only define colour in relation to the adjacent colour and the environment. There are other methods of definition, surely: historical references; symbolic values; various colour systems; beliefs; notions of the psychological effects of colour; odd theories; and commercial tone and matching charts.

By combining different colours you can build visual spaces, which could refer to anything at all. It is a different story altogether whether the viewer, the user of the space, sees anything more in the spaces apart from judging them as beautiful or ugly or ”I kinda like that” or ”that colour sucks”.

Using colour does not require knowledge, it takes skill and competence. And, as is the case with all skill and competence, you can learn to control colours by practicing, by using them. Yet even after long practice, long experience, you can make a wrong choice: colour deceives you.

Colourspace contains all hues of all colours, with all saturation and value differences. The average human being is able to see 10 million colours – any 10 million, that is, depending on where you start.

I wander freely in colourspace. I can start where I like. I first construct a vision, a concept, a drawing, a plan, which may be not unlike a mathematical formula. This colour must have the same value as the next, but the hue must be that much different. When I continue my colour series I stick to my chosen structure, and if the outcome corresponds to my vision and I have selected my starting point so that there is enough colourspace to implement the plan, I will not need to start over again.

CONTRE JOUR

When I place two pieces of board against the window, against the light, so that one of the boards partly covers the other, the one in front reflects the light coming through the window on the one behind it. And when I paint the first board with a given colour, the one behind is coloured with the same colour. It is like magic.

What emerges is a wondrous, heavenly sense of immateriality. Colour becomes light and board turns into paper. And when I run my colour series along the surface of the board, the colour becomes spatial, like a transparent space.

In his buildings, Juha Leiviskä uses wooden panels that diffuse light and appear transparent against the light. Leiviskä sculpts light. He is very good at carrying it.

I was very much obliged when Leiviskä asked me to design a work of art for the church hall of St John’s church in Männistö (Light, Grace, Consolation, 1992). As I knew I would have to make the work on the site when the construction was still going on, I practiced my colour series for a couple of years with a scale model. I painted the series on the church walls and the light-reflecting panels during the six months when the interior of the church was being completed.

I think I did well. Of course, when I first saw the work after the scaffolding had been dismantled, I wished I had done some things differently. But that is how I feel every time I have completed something. It is hard to leave a project behind. But it is also better to leave your works slightly unfinished than overworking them to perfection.

The altar of the church of the Good Shepherd in Pakila is dominated by Leiviskä’s light-sculpting verticality. When I had finished the model for the altarpiece, I recall thinking that I did not want to mess with that, it does not need anything. Yet I changed my mind, thanks to the encouragement I got from both Leiviskä’s office and my assistant Panu Ruotsalo (Gabriel’­s Wing, 2002).

When the idea of prisms turned out to be feasible, I gave up the colour series. In my own works I had actually already given them up. Even Männistö church had been completed a decade ago.

I built the work around prisms and individual reflections. There was not much time, less than a year. Studies in the variations of light had to give way to polishing technical details. I spread the coloured reflections all over the altar wall. They are dark – well, the darkest hue is lighter than my skin in the winter, but yet they manage to cast a shadow-like reflection on the white panel.

And yet I think I made it. Juha told me a while ago that he had got used to the work by now. Perhaps, if I could have spent more time on working with the model as I did with Männistö, the outcome would have been slightly different…

ON THE SKIN OF THE BUILDING

I was sitting in the office of Pentti Kareoja, destroying the ARK-house architects’ colour chart.

Kareoja had been a kind of fairy godfather to my public works for quite some time, bringing me and Leiviskä together, for instance. We also collaborated on a number of art competitions, which in our opinion called for the dialogue of architecture and the visual arts.

Pasting the pieces I had cut out from the colour chart, I sketched five versions for the entrance façade for the Mustakivi school and community centre in Vuosaari (Angel’s L­adder, 1998).

Earlier, I had made two colour scheme designs: a competition entry for the Tikkurila paint factory, and, at the request of Esa Laaksonen, for the conference room in Siilinjärvi spa.

I was operating on foreign ground. I was unable to mix my colours myself, I had to build the concept by guessing whether I could manage to filter a single combination that would meet my requirements out of the 2000 options in the factory catalogue…

The only way for me to influence the architecture was to re-divide the surfaces with colour. I was on the skin of architecture.

The commission concept, too, was different from the usual. Kareoja had managed to insert the idea of the colour scheme in the construction expenses. ”This is how we get a full-fledged work of art for a fraction of the usual price”, said Kareoja.

My friends shook their heads when I told them what they paid me for the colour scheme design. Mustakivi was commissioned by the City of Helsinki. An interesting addition to the discourse was later contributed by another city department, when they bolted a ”no parking” sign in the middle of my work of art. Is that historical layers or what?

The colour band for Pikipruukki in Vaasa was made in several parts (Intervals 1-3, 1999-2002). For that, I utilised a colour chart of coated hardboard with some 100 hues. This made the number of available concept versions somewhat lower, but in the end the choice was self-evident. All colours exist in colourspace, be they few or many. Any given colour matches any given colour. You only need to place them correctly in terms of quantity.

Mauri Korkka asked me to participate in the colour designs of his town plan drafts (Transitions, 2000). Once again the concept was new and strange to me, taking me further away from the physical interaction involved in the mixing of colours.

To design a skin for the idea of a building. To create colouring that might just be possible, without knowing anything about the materials, basing everything on a vague idea of the final space. The idea was against everything I had learned about colour and how I had learned to use it. But then the process proved to be immensely meaningful and interesting: endless development of concepts with a computer, without having to think whether they were feasible in colourscape.

How the decision-making process takes to colour schemes in town plans is another story altogether.

TO BE PART OF THE BUILDING, OR WHERE ARCHITECTURE ENDS AND ART BEGINS

I operate in a field of art where it is difficult to recognise the outcome as a work of art. I have been asked many times whether I go with the architect’s plans when creating my works. On the other hand: because I go so near, on the very skin of the building, my works may have quite intensively contributed to the appearance of the architecture.

To me, art means the spiritualisation of architecture, deepening its own breathing. The problem of originality in these projects is essentially different from making a painting. I take architecture, the building, as a painting base. I study the interaction between my base and my ’originality’ and take the building as one of the layers in the work. My approach is more visual than conceptual, however.

I do make paintings as well. They have just unavoidably been left in the shadow of my truer object of interest. My paintings are like walls, the skin of which I modify, using them for finding concepts for new buildings.

Colourspace, wide as it may be, has gradually become insufficient for me. What I am now increasingly interested in is the human brain, the regularities of perception and r­eflection.

What if I could modify the perception of a building using light and the ways of seeing: to create a transparent concrete wall?

Aila Kolehmainen

Sculptors of Light

What happens when two professional artists, using light as their central element and tool, meet? What happens is challenging dialogue and synchrony of light and colour in a sacred space – the church. Juha Leiviskä, architect and member of the Finnish Academy, and the visual artist Markku Pääkkönen joined forces for a second time – they created the St John’s church in Männistö, Kuopio in the late 1980s – early 1990s, and more recently, the church of the Good Shepherd in Pakila, Helsinki.

The architect Juha Leiviskä has gained particular acclaim as a designer of pure, restrained sacral spaces, churches and parish buildings, and as a master of light. In his projects, he has closely collaborated with a number of artists; the St Thomas’ church in Oulu (1971-75) has a 14-piece work of art by Hannu Väisänen, Kärsimyskruunu ja elämänseppele (The Crown of Passion and the Wreath of Life); the altar wall of Myyrmäki church (1980-84) has a textile work of art by Kristiina Nyrhinen; and the Mikkeli Harju funeral chapel (remodelling and additions, 1996-98) has a textile work by Kaija Poijula. Markku Pääkkönen has designed and made the altarpieces for both St John’s church in Männistö, Kuopio (Juha Leiviskä, Pekka Kivisalo, 1986-92) and the church of the Good Shepherd in Pakila (Juha Leiviskä, Pekka Kivisalo, 1997-03). According to Leiviskä, architecture and the visual arts speak their own language, but they also support and reinforce each other.

”Our aim was to create an active dialogue and affinity between architecture and the visual arts. They complement each other, with the whole becoming more than the sum of the parts. Yet it is also of utmost importance that both genres retain their independence – my collaboration with Markku Pääkkönen serves as a prime example.”

REFLECTIONS OF LIGHT AND COLOUR ZONES

Markku Pääkkönen has noted that Leiviskä may have designed the best bases for painting he has ever met. How did this flourishing collaboration start?

”In the mid 1980s I happened to see Markku’s works in a Helsinki gallery. He had hung panels at different levels near the walls on the window side, and the light indirectly reflected from one panel to another, creating a phenomenon of light that was under constant change – I had used the same trick in my recently completed Myyrmäki church and parish centre. The exhibition, where Markku had added colour to these reflections of light, impressed me, but the intervention of the architect Pentti Kareoja was also needed: he reminded me about Pääkkönen when I was making the designs for Männistö church. I contacted Pääkkönen and asked if he was available. He said yes, and they also accepted my choice in Kuopio. It was as simple as that.”

St John’s church in Männistö has a grand location on a slope in front of a line of blocks of flats in a suburban housing development. The tall church hall and the bell tower dominate the scenery. The main entrances are on the terrace on the lowest level.

”Anyone entering is gradually led through low-ceilinged entrance halls to the tall church hall with plenty of light, which is the culmination of the artistic concept and the climax of the spatial process. The entrance halls have works of art that you need to look at close up: delicate watercolours by Mirja Airas on the life of the preacher Paavo Ruotsalainen. Inside the church hall, the altarpiece by Markku Pääkkönen, Light, Grace, Consolation, fills the entire altar wall”, says Leiviskä.

”The most important building material in the hall is light. I asked Markku to work along the same lines as in his exhibition, to study the reflections of light in space. In Männistö, the colour surfaces of the lower parts of the altar zone are painted on the wrong side of the glulam boards and panels that reflect light as vertical surfaces from bottom to top. Depending on the direction and amount of light, the reflections can be gentle or stark. In the upper parts, the colours form bright, clear, vertical series in the hall, fading downwards. As Markku said: ’I brought the coloured reflections down on the level of people, where the faith and the prayer are; the colour series descend from near Heaven like answers. There are a multitude of colours, as there are questions and answers.’ Pääkkönen’s work is in a constant dialogue with the space”, Leiviskä describes the process between reflecting light, immaterial veil of colour and colour surfaces.

”You could say that Markku sculpts light. Although the colour takes no specific shape, it emphasises the verticality of the altar zone. The work of art is based on a space I designed for this purpose. The values change gradually, becoming lighter and lighter. The colours fade in the background, which is darkened with grey. The value of the background is between the values Markku selected. – Watching Markku work on the scaffolding was particularly impressive: he painted each colour field with meticulous care, as he always does. I followed the process through different stages and under varying lighting conditions. When the work was finished, I wondered for a fleeting moment whether it was too sugary. Yet I do not think it is. Some colours are even austerely intensive.”

The fluctuation of hue and value has a rhythmic, musical movement. Markku Pääkkönen’s work of art is alive in the constantly changing light and looks different depending on the season and time of day. No two moments of experiencing the work are identical.

”The altarpiece is still impressively different every time. The best moment is the fading of the sunset, the ’blue moment’, when the sun has turned in another direction and there is hardly any sunlight on the altar wall. At that moment the colour reflections are the strongest, appearing for a brief moment in a magnificent series. As if they were scraping the rough, plastered surface, which comes up like live tissue or human skin.”

TOUCH OF THE ANGEL’S WING

The architects Juha Leiviskä and Pekka Kivisalo recently completed the church of the Good Shepherd in Pakila, Helsinki; the old church is part of the new complex. The original altar wall was demolished. The old and new church halls unite where the altar used to be. The new altar is comprised of wall panels positioned in different directions and reflecting incoming light indirectly. The directions are carefully planned to follow the cycle of the sun. Between the panels there are four vertical openings through which the sun sometimes shines in. In the openings is Markku Pääkkönen’s work of art, Gabriel’s Wing.

”I provided the plan with triangular symbols, like prisms permeating light, which could be placed either inside or outside. What I had in mind were Pääkkönen’s stick-like, spiralling sculptures with a triangular cross-section, which I had seen before. Glass was a self-evident material choice. I left the decision up to Markku, of course. He had been involved in the process since the early stage, but only started his work proper when the design of the altar wall had been more or less completed.”

Markku Pääkkönen designed a work of art consisting of glass and light in the openings: four pillars with 50 glass prisms on top of each other, adjusted in different positions. In the dark, you can see the spotted light of light fibres behind the prisms.

The glass prisms turn light into exciting shapes that play tricks with the light. The back sides of the panels have painted colour surfaces, with the light reflecting their hues.

”My first impression of Gabriel’s Wing and the entire altar wall was superb. The sun shone right in and made the prisms glimmer. Amused, I tried to look for the spots where the reflections were. They were not only on the walls, they sparkled all around the hall. In the consecration ceremony I was sitting in the rear end of the loft when a strong reflection of green light came straight in my eyes. At that very moment the bishop preached from the pulpit: ’Let the Lord of Light enter!'”

DIALOGUE OF ARTS

There is a certain kinship between the works of art in Männistö and Pakila, yet there are differences, too, starting with materials and methods.

”In Männistö, the colours are at their strongest when the light begins to fade. In Pakila, bright sunlight makes the prisms alive. The differences between the works of art lie more in the buildings and the directions than objectives and aims. I find the two works different, although photographs reveal a surprising similarity. In Männistö you can see vertical colour zones; in Pakila, spots of colour, and, in the leading part, the vertical pillars of light of the glass prisms. As Markku Pääkkönen put it: ’Archangel Gabriel is resting his wing on the upper railing. God has just been scratching his head, and a piece of dandruff drops behind the wing, lighting the entire church hall from between the feathers of the wing.'”

Collaboration with Markku Pääkkönen has been rewarding and the mutual friendship was a bonus.

”Markku and I speak the same language. I know that this artist is ’my guy’.

Our co-operation towards the same objective has been straightforward and precise. We both aim at creating something where you cannot necessarily say where the work of the architect ends and that of the artist begins.”

Pessi Rautio

Universal Particular
-The Life and Works of Markku Pääkkönen

It seems to me that when writing about the art of Markku Pääkkönen, you often end up writing about the person of Markku Pääkkönen, and the register tends to be more personal than usual. I do not know why.

Perhaps that has something to do with the fact that Pääkkönen is so open that you get slightly confused and lose your defences. Without scruples, Pääkkönen recounts his world view and the smarting changes in it, as well as his love life and boozing, both face-to-face and on his website. Sitting in his studio, he tells me – who is supposed to conduct the interview here – about his Omega Point Theory: when the universe again diminishes, a virtual reality generator will emerge to simulate all the events of the world in a short moment. This moment he has depicted in his latest paintings. All this he says with a laugh, and tells me that his brother called him crazy when he told him about his theory. I guess Pääkkönen likes to have the image of a weirdo, although the next moment he sounds sane enough. He also likes to say it out loud that working with architects has not always been so smooth, and – with a grin – he boldly announces that in his public works he has added to the architecture what he found lacking.

You are not supposed to say something like that, are you?

Pääkkönen, or shall we say Markku, cannot be taken as a distant figure, which is even stranger when you take into account that his most popular works of art are very much shared, communal, lofty, transcendental, non-individual even. We are now talking about the public works in which Pääkkönen has ”crept on the skin of architecture”, those controlled, lofty miracles in colour. Sometimes they are so subtle that the ”caretaker’s old lady couldn’t spot where the art was”, when she went to look at a church hall ennobled by Pääkkönen’s work.

It is odd that Pääkkönen should have such a strong personal presence if you recall his first works from the 1980s: they were among the most immaterial and from-beyond works in Finnish art, with the person of the artist almost entirely faded in the background. I am referring, of course, to his contre-jour works, which were sheer colour and light. ”Well, that is pretty, and nice to look at,” Pääkkönen laconically sums them up, yet goes on to point out that, of course, they also had to do with the search for the supreme brightness.

Pääkkönen has a very tangible personality – he tells and writes about everything in a down-to-earth, intimate, dear-diary manner. Yet I think I see a pattern in his art: if he travels to, say, Andalucia, to paint landscapes, good old-fashioned individual pieces of the world, he suddenly finds himself painting images of the Omega Point. Creating an explanation of the universe, that is.

Or when Pääkkönen has managed to paint a few small, elegant landscapes through a square of tape he has pasted on the window of his studio in Italy, and when a friend of his wants to buy one, he ”ruins them” by making them parts of a three-dimensional composition of cubes. Adding them to a bigger scale model of the world, once again.

After ”getting tired of colouring rectangles”, Pääkkönen began to draw men’s faces, carefully observing and recording each personal feature during a few hours’ encounter between two people. He also provided the drawings with the precise time of that special hour. If that is not dealing with particular cases, what is? But as it happened, Pääkkönen decided to draw a hundred and one faces. Enough to create a system, the big picture of manhood.

It seems that nothing less satisfies Pääkkönen than the big picture, the ultimate image of everything.

Pääkkönen does admit to being a ”really helter-skelter artist”, says that the longest period of following a method of some sort has been his going ”on the skin of architecture”. Yet despite his haphazardness Pääkkönen seems to have constantly been searching after the Great Explanation, a grand coherent plan, although he knows he will never get there. With regard to his earlier work, he liked to refer to transcendentalism; now he speaks of beyondness, something you can pursue but never actually reach. As a young man Pääkkönen was into meditation, establishing an art school around the philosophy. Today, Maa Art School is different, and so is Pääkkönen: he has a scientific worldview, acknowledging the Western idea of the possibility of pursuing and increasing knowledge. Yet it might well be that here, too, we are dealing with the same ideal that you infinitely pursue but never reach.

When Pääkkönen designed a work of art for the St John’s church in Männistö, Kuopio, it took two years. Even the actual process of painting took six months, with the artist dangling high up in the church ceiling.

I see Pääkkönen the artist as if in two archetypal images. In the first, he is among architectural drawings and scale models, an icon of the matter-of-fact planning society. In the second he is as close to heaven as you might possibly get, figuratively and symbolically, as if engaged in a private devotional, adding colour as evenly as possible on the church wall, in a prototype of art, artistry and religious praise similar to Michelangelo creating the image of the universal structure on the ceiling of the Sistine Chapel.

And then comes the next image, with the same man talking about his depression, his love and his pub-crawls. And how he got into art, how ”a girl I used to know dragged me with her to the Free Art School, and when I opened the door and smelled the turpentine and the dammar varnish and whatnot, and saw Thomas Nyqvist painting there, holding the brushes smartly crosswise in his mouth, then I immediately got the feeling that dammit, this is where I’m going to stay.”

I think Pääkkönen was hailed as the most gifted student of Tor Arne and Carolus Enckell when he held his first exhibitions.

Pääkkönen did distance himself somewhat from the staunch dogmas of the Free Art School. ”It was like a religious community in a sense. If you tried to do something differently, your mates would tell you to get back in line, to do what you were supposed to do.”

”Your brushwork tended to become mannered; the line was of no importance whatsoever, so it could not support your painting.”

Now that Pääkkönen has himself taught a lot, he takes a more tolerant attitude towards the dogmas of the Free Art School: colour theory is a pretty handy tool, after all. Pääkkönen went into teaching, ”spreading the word”, right after he had finished school. ”It was a bit daft – now I tend to think that only after being in the profession for twenty-odd years I may actually have something to give.”

Pääkkönen has indeed been in the profession for twenty-odd years, but he has more or less given up teaching. He says this much: now he would emphasise that you must have something to paint about. Colour alone is not a good enough reason.

Perhaps Pääkkönen has been a haphazard artist after all. On the wall of his studio in the Lallukka Artists’ Residence, there are all kinds of materials and finished works: small and bigger, neat three-dimensional colour plates and expressive Mediterranean surges, drawings, Polaroids and ”aphorisms of the day” quoting Kant and what have you.

Yet art is based on tangibility, materiality. Even the works of Pääkkönen, whom many may still associate primarily with ethereal colour paintings, have concrete elements. Some colours he used in the works he made a few years ago were inspired by actual stone surfaces: it was the hard nature that gave the hue. Pääkkönen has also painted water in different places, at different times, looking in different directions: the coordinates and the timestamp as the titles of the paintings bear witness to the particular, special character of the given situation.

We also have to bear in mind that since the very beginning, Pääkkönen has stretched his paintings towards three-dimensionality, materiality, into objects that have physical presence in a given space. It is worth remembering that colour also, no matter how sacred or immaterial it may be, must have a place in order to exist. At one stage, Pääkkönen had huge symbols, shields, swords and staffs to carry colour. But then there are these images, too, these heads of men. Pääkkönen is really good at drawing, I do not know how and when he did that, too.

Colours and colour theory seem to be a magician’s stone, an element from which to build a system of the visual arts, like they do in music. Yet Pääkkönen, who knows his colour theory inside out, denies that there could be an absolute experience of the effect of colour that we could all share. ”The effects of colour are so individual, you can’t know them beforehand. If you beat a child in a yellow room, for example, he will sure as heck hate yellow for the rest of his life.” What makes colour so fine, says Pääkkönen, is the fact that it is so relative, sensitive and subjective.

Try and make a theory out of that.

There are commonly shared systems, although you cannot predict their individual, emotional effects. We all feel our own feelings, system or no system.

Or as Markku Pääkkönen puts it, in a very Markkupääkkö­nesque manner: ”Everything is about explaining the world, like how much you love and why.”

Jouni Tossavainen

Taulun sivussa
Runoilijan ja kuvataiteilijan keskustelupöytäkirja

(Julkaistu Parnasson toisessa kirjassa 2003)

Tapasin Markun Manalassa. Yöjuna odotti, mutta valkean liinan tuhkaannuttua saman pöydän toiselta taiteilijalta oli luvassa viinapullo. Väännettyäni kättä hänen naisensa kanssa ne lähtivät omille jatkoille. Onneksi Markku sanoi järjestävänsä viinipullon porraskäytävään. En sitä uskonut, Lallukan portaissa oli pakko. Yöjuna lähti ilman minua.
Markku eli aikansa kolmiossa. Nainen, jota kumpikaan miehistä ei saanut, oli myös Ellen Thesleff. Markku halusi Elleniltä lapsen, mutta taiteilijalla oli jo kaksi, eikä Thesleff halunnut urasta pois uusia lapsivuosia. Eikä Markku.
Joskus he kellivät samassa sängyssä kolmistaan: Pirkko, Markku ja toinen mies.
Keittiön patjalla lapseton Markku makasi kolme kuukautta. Aina ei jaksanut liikahtaa vessaan. Unessa hän tunsi, miten kusi lämmittää kuin lapsena.
– Kun ei seiso, kusi ei lennä edes kaarella, sanoi masentunut Markku.
Hän pilasi yhteisen Italian-matkan ryyppäämällä, ja Markun mielestä Pirkon poika halveksi häntä selvästi. Ateljeen pöydällä pölyttyy kuitenkin muutamia neliömaisemia, joista näkee Italian eikä pelkkää grappaa tai Ellen Thesleffiä.
Seuraavaksi Markku aikoo piirtää sata miestä. Kimmoke tuli vanhempien kuvasta, joka nojaa seinää vasten. Aamun ja viinin valossa tunnistan siitä hänen isänsä ja äitinsä, joista Markku kertoo lisää kuin psykologille. Kun sanon sen, Markku vastaa:
– Psykologi sanoi, että paras pikalääke masennukseen on ryyppääminen.

Eliten ikkunapöydässä mietin, miten kääntää itsensä sivuun, kun toisen kännykkä soi. Ehkä lähden seuraavalla junalla. Markkua muistutetaan, pitäisi olla juryttämässä kello viisi. Meinaa tulla kiire.
Markun entisen oppilaan kanssa matkustamme kohti pohjoista. Perillä kirjaston pihalla taiteilija Sirenin sinisistä falloksista yksi on poikki. Siinä on särö niin kuin liian pitkä krapula hyvän elämän keskellä.
– Nyt pitää käydä vessassa, Markku sanoo keskusteltuamme muutamasta taulusta maalareiden keskellä. He menevät, ja minä tupakalle. Sitten minäkin ryypylle. Palkaksi luvatut kaksi lekaa viskiä ovat kaksi pientä pulloa.
– Tuossa on tuttu aihe, sanoo nainen, jonka taulua väitin ei-kehitellyksi ideaksi. Tätä minä pelkäsin.
– Yhdessä on korkki, keksin viskin hajun peitoksi.
– Sanoo nyt sitten. Minä olen valmis, sanoo vielä hirveämpiä töitä maalannut.
– Nyt pitää käydä vessassa.
Vessassa sanon, että korkeintaan yksi. Muuten kääntyy kännin puolelle. Siitä ei ole pitkä jono Manalaan, mutta liian pitkä matka junaan.

Seuraavana aamuna asemaravintolassa asti kerrotaan, että pojilla oli performance. Kun Markku ui lumessa alasti, poliisi vaatii housut jalkaan. Hän kiitti ystävällisestä neuvosta. Esitys päättyi oksennukseen ateljeen lattialla. Markku ui siinä selkää ja kroolia. Ja siltä taiteilija haisee, kun halaan häntä Kuopion junaan noustessani.

II istunto

Toisen tapaamisen aluksi Markulle on tullut kysely John Giffordilta. Editor in Chief toimittaa teosta 2000 Outstanding Europeans of the 21st Century. Markku ei taida lähettää tietojaan.
– Takana loistava tulevaisuus, hän sanoo. Se sattuu hyvin yhteen eilen korvaan tarttuneen runoilija Heli Laaksosen säkeen kanssa:
”Kuolema on saamaton mies.”

Markku istuu telineensä ääreen, terottaa kynän ja vilkaisee riihensä takaa. Miten sitten näin harmoninen mies, joka aloitti uransa lupaavana Albersin väriopin soveltajana 1980-luvulla, saattoi masentua?
– Minähän olen tavoitellut ihannetta. Mutta murhamieskin voi uskoa Jumalaan, Markku aloittaa.
Kysyy sitten, maistuuko lasillinen punaviiniä.
Sytytämme myös tupakat. Muistelen psykologin sanoneen, että paras pikalääke masennukseen on ryyppääminen. Ja nauru. Kuolema on saamaton mies. Kippis!
– Joskus mokat rassasivat helvetisti, mutta nyt olen varannut itselleni ’intohimoisen epäonnistumisen’ mahdollisuuden, Markku vakavoituu.
– Kahdeksankymmentäluvulla ihanne oli niin läsnä, voimaa oli.
Tämän kauden työt tuhoutuivat syysmyrkyssä Kellokoskella joskus 1986-87. Ihannekauden päätyöksi ja päätökseksi jäivät kuopiolaisen Männistön kirkon maalaukset.
– Tämän lähemmäs Jumalaa en pääse, tajusin keikkuessani 15 metrin korkeudessa. Tallinnalainen kuvataiteilija Leo Lapin sanoikin, että Markku, sinä voit nyt lopettaa taiteen tekemisen.
– Minun mielestä se oli vasta alku. Esimerkiksi Anish Kapoor väittää, että hänellä ei ole mitään sanottavaa verrattuna papujen viisauteen. Olen päinvastaista mieltä. Ihminen voi ajatella, emootiot ovat tärkein voimavara. Ihmiselle tunteet ovat tärkeintä. Miksi ei voi herättää tunteita? Maan multa on ihanaa!
– Ja oksennus, jossa voi pyöriskellä, muistutan performancesta siltä ajalta, kun hän piteli sänkyä
selässä noin kolme kuukautta keittiön nurkassa.
– Aivan. Äly toimii omalla alustallaan, tunteet munissakin, ja tässä välissä eläminen on hankalaa.

Ihanteelliseen vuosikymmeneen kuului 15. 8. 1986 myös 25 metrin TM-sidhi joogalento, jonka III-palkinnon Markku kaivaa kirjahyllystä. Tältä ajalta muistan laihan Markun, joka istui savolaisen Pekkalan mökin porstuan portailla ja maalasi vesiväreillä rehottavaa heinikkoa luhistuvan navetan edessä.
Vesivärityö oli kuulemma tilaustyö eikä se valmistunut koskaan.
Loistavan 80-luvun jälkeen 90-luku meni hakuseen. Nyt Markku sanoo keränneensä työkalut, joilla hän yrittää kaivautua ”taivaan kirkkaudesta maan multaan”.
– Nyt minulla on palikoita, jotka ovat vähän niin kuin kapinointia ’esteettistä ennakkoluuloa’ vastaan.
Toisaalta Markku pitää sitä vähän samana asenteena kuin 80-luvun alussa, kun hän löysi kolmiulotteisuuden.
– Pitkään olin kuin aasi, jolle on pidetty vähän porkkanaa. Tajusin lopulta, että voin olla itse taiteilija.
– Vituttaa, kun ei voi sanoa nuorille kunnianhimoisille opiskelijoille, mitä tapahtuu 20 vuoden kuluessa.

– Aamupiirros on puro, sattuman herkkä hetki, joka johdattaa kättä ilman pakkoa. Iltapäivä on jo pakottamista, ja kännissä se on vaan kyntämistä.
– Kännissä piirtää vain ihmisen kaavakuvaa. Humalatila on väkivaltaa, puskemista elämän voimia vastaan. Ja kun tarpeeksi juo, aivot mukautuu. Herkkyys jää pois.
Työ on Markun mukaan valmista silloin kun pitää pysäyttää tekeminen. Että enää ei voi tehdä.
– Olli sanoi, että ota vähän kiloja pois, ja Markku otti miehestä, jonka kasvokuvan näen hänen takanaan seinällä.

Kynä pysähtyy, ja piirtäjä kysyy, mitä on onnellinen elämä? Milloin voi sanoa, että I’m content? Malli ei osaa vastata.
– Mä haluan kohdata ihmisen 1-2 tuntia. Tästä en halua tinkiä, sitten etunimi ja päivämäärä alle, sanoo Markku.
– Taiteellista vapautta on myös hylätä, vaikka taiteilijan perusominaisuutena on löytäminen.
– Helvetin makee ajatus, että ei tarvitse toimia taidemaailman ehdoilla. Voi tehdä psykologille vaikka maisemamaalauksen tuntipalkalla. Mut en mä tiedä, tuleeko siitä mitään.
Markku repii kuvani kahtia ja heittää roskikseen.
Anish Kapoorin näyttelyssä kirjoitan ylös valmiin tekstin:
”Teoksen pinta on hyvin arka.”

III istunto

Kolmannella kerralla satun oikealle ovelle ilman kännykän neuvoja. Lallukan ateljeesta lähti juuri ennen minua Paavo Hohti. Minä olen mies numero 48, jos kuvani nousee tällä kertaa seinälle.
– Sä oot Elviksen näköinen, sanoo Markku piirroksestaan, joka on piilossa puisen levyn takana.
Hohti oli välillä Clintonin, toisinaan Ilaskiven näköinen. Lopputuloskin jotain siltä väliltä, ainakin piirtäjän mielestä, koska hän harmittelee klassista virhettään: kuvan toinen puoli on piirretty toisesta kulmasta.
Kello mittaa seinällä. Espresso höyryää maidon kera kupissa.
Nyt Markku ei puhu sadasta vaan sadasta ja yhdestä miehestä, jotka eivät tule valmiiseen työhön
aikajärjestyksessä, vaan mieluummin vaalean ja tumman vaihtelevassa järjestyksessä.
Valmiin kuvan Markku skannaa ja printtaa, lähettää vielä e-maililla kotikoneelle. Veikkaan, että kustantaja saattaisi käyttää sitä seuraavan kirjan liepeessä.

Työhuoneessa laitan Markun piirroksen maalaustelineeseen uunin ja kirjahyllyn väliseen nurkkaan. Avaan tietokoneen ja kirjoitan:
”Miehen nro 48 kuva tuli perille. Samalle levykkeelle laadin juuri kolmannen romaanini varmuuskopiot. Ehkä siitä siis jotain tulee, siis kirjasta. Entä näyttelystä? Miehen nro 48 näki muuten eilen velipoikani Rane ja sanoi, että ihan on näköinen.
– Kylläpäs onkin, sanoi, ja se on paljon sanottu velipojalta.
Mies nro 48 tuijottaa nyt maalaustelineeltä uunin nurkasta tätä työhuonetta. Katsotaan kuinka kauan katse kestää ja jakaus pysyy. Muuten ensi viikonloppuna on Helsingin kirjamessut. Lienetkö Töölössä ja mahtuuko yöksi, jos en saa kämppää Villa Kivestä niin kuin epäilen?
Ei muuta kun terveisin ja hyvää viikonloppua toivottaa
Jouni”

Viimeinen istunto

Neljännellä vierailulla tutustun Lallukan vessanpönttöön. Sen vierestä herättyäni kiipeän yläparvelle ja aamulla Amos Andersonille.
Ensimmäisestä vierailusta muistuttavien keskustelujen jälkeen Markku ojensi aanelosen, jota yritin lukea Urhon pubissa. Vaikka oli alkuilta, en saanut selvää, mutta sanoin olevani tyytyväinen, että tekstiä ei lähetetty Hesarin yleisönosastoon.
Sytytimme tupakat Urhon pubin tungoksessa ja luin seisaaltani tekstin, jonka Markku oli aikonut lähettää Helsingin Sanomien yleisönosastoon. Sanoin toisen kerran, että ei lähettäisi. Laittoi kuitenkin sähköpostiin ja monelle muullekin.
Tiisalan jälkeen noin liuskan mittainen juttu toi mieleen kirjailija Harri Sirolan ja hänen haparoivan puheensa Jeesuksen ympärillä. ”Enkelinpoika nasaretilainen” julkaistiin Sirolan itsemurhan jälkeen.
Sirolasta ajatus pomppasi toiseen kirjailijaan, joka käveli samalla tavalla kuin Markku. Tämä kirjailija kehitteli romaania, jossa koko kristinuskon tarina avautuu Golgatan kautta, laajeten ihan kuin kiven heittäisi veteen. Minusta tuntui silloin, vaikka en voinut sanoa mitään kirjailijan tarkkojen, syvänsinisten silmien alla, että ainoastaan hilsepilvet tulisivat laajenemaan hänen takkinsa hartioilla.
En sotkenut Markun vesiä näillä, eikä hän inttänyt kommenttia sen jälkeen, kun sanoin ehdottoman ein julkaisemiselle. Toinen, Golgatan kautta laajeneva kirjailija kyllä ihmetteli, miksi ihmiset yleensä hämmentyvät näistä jeesusjutuista. Epäilin siinä olevan taustalla vanhan pelon hänen nimensä turhaan mainitsemista. Juttu päättyi siihen, syvät silmät liukuivat pois, jähmenivät. Näin me pysäytämme toisiamme kuppilan kiireessä ja avajaisten tungoksessa. Niin me osaamme pystyttää seinän eteemme salamannopeasti puolihuolimattomilla peittelyillä, jotka paljastavat ihan riittävästi.
Siksi en sanonut Markulle muuta kuin että ei laita eteen päin. Kun teksti lähti hänen koneelta ympäri maailmaa, minä vapauduin. Koska hän kyselemättä luottaa enemmän itseensä kuin minun näkemykseeni, myös minulla on lupa julkaista, kirjoittaa hänestä mitä hyvänsä.

Ihminen.
Sinulle on valehdeltu.
En minä ole käskenyt sinua tappamaan toisia ihmisiä minun nimissäni.
En minä ole käskenyt sinua peittämään päätäsi, pitämään partaa enkä alistamaan naisiasi tai silpomaan pienten lastesi sukuelimiä.
Sinulle on valehdeltu.
Tämä maapallo on yksin minun. Minä olen sen luonut. Olenluonut sinut sitä asuttamaan ja siitä huolehtimaan. Mikään paikka ei ole erityisesti sinulle tai sinun suvullesi tarkoitettu.
Vanhat miehet ovat valehdelleet sinulle.
Minä en ole luvannut sinulle enkä sinun suvullesi maata mistään. En ole käskenyt sinua ajamaan naapureitasi pois sieltä missä he asuvat.
Tämä maapallo on kokonaan pyhä. Mikään paikka tässä kodissasi ei ole toista pyhempi tai lähempänä minua. Yksikään maapala ei ole toista pyhempi, yksikään joki ei virtaa toista pyhemmästi, yksikään kivi tai sinun rakentamasi muuri tai rakennus eiylistä minun kunniaani paremmin kuin mikä muu tahansa.
Sinulle on valehdeltu.
En minä ole käskenyt sinua rakentamaan temppeleitä omaksi kunniakseni. Sinun sielusi on minun temppelini ja minun kuvani, ellet itse ole sitä vihan pimeydellä turmellut. En minä ole käskenyt sinun kumartaa itseäni tai mitään paikkaa tai mitään kuvaa. Katso hiljaa sydämeesi, sieltä löytyy minun temppelini avain ja portti, se on ainoa tie minun luokseni. Ja katsoaksesi sydämeesi sinun ei tarvitse kumartaa minnekään eikä ketään.
Ihminen. Sinulle on valehdeltu.
Sinä et pääse paratiisiin tappamalla veljiäsi ja siskojasi. Sinä ja kaikki sinun veljesi ja kaikki sinun siskosi, kaikki ihmiset, olette minun lapsiani. Tappamalla veljiäsi ja siskojasi sinä tuhoat minun tomppelini tulia, jotka itse olen heidän sieluihinsa asettanut. Tappamalla veljiäsi ja siskojasi ja tappamalla itsesi sinä estät heiltä ja itseltäsi mahdollisuuden tulla minun tyköni.
Sinulle on valehdeltu.
Paratiisi tulee maan päälle. Siksi minä annoin maapallon sinulle, jotta asuisit sitä ja pitäisit siitä huolta, opettelisit elämäsi aikana ajattelemaan ja rakentaisit lahjastani paratiisin.
Se on sinun tehtäväsi.
Sinun,
Jumala

Isänpäivänä lähden koiran kanssa retkelle. Kierrämme Männistön kirkkoa, koska haluan nähdä Markun maalaukset vielä kerran ennen kuin hän saapuu Kuopioon MaisemaGallerian avajaisiin. Vihdoin liukastelemme alaovelle, jonka mukaan ”sisään pääsee keskimmäisestä ovesta”. Yksikään kolmesta ovesta ei aukene meille.
Illalla kuulen, että Markku jatkaa yhteistyötä arkkitehti Leiviskän kanssa. Työ sujuu niin hyvin, että pitää lähteä yöjunalla.

”…arkkitehdit voivat oppia taiteilijoilta sellaisten tunnealueiden tuomista teoksiin, mitä arkkitehtuuri ei käsittele.” Juhani Pallasmaa

Markku Pääkkönen

Läpinäkyvä seinä

Väriavaruus

Väri pakenee määritelmiään. Se on aina toisen näköinen kuin oletin. Väri on kuin kvanttitila, vasta kun se mitataan (tai tässä yhteydessä, kun sekoitan sen ja asetan sen paikalleen) se muuttuu yhdeksi niistä mahdollisuuksista, joita sillä oli.

Kun haetaan vain esteettistä ilmettä, siis sitä aluetta missä minäkin toimin ja värejäni sekoitan, värin voi määritellä vain suhteessa viereiseen väriin ja ympäristöönsä. Voi värin määritellä muillakin tavoilla: voi perustaa valintansa historiallisiin viitteisiin, symboliarvoihin, erilaisiin värijärjestelmiin, uskomuksiin, kuvitelmiin värin psyykkisistä vaikutuksista, kummallisiin oppirakennelmiin tai kaupallisiin sävytys- ja sopivuuskarttoihin.

Värien rinnastuksilla voi rakentaa visuaalisia tiloja, jotka voivat viitata mihin tahansa. On eri asia, käsittääkö katsoja, tilan käyttäjä ne muuksi kuin kauniiksi tai rumiksi tai ”tosta mä tykkään” tai ”karmee väri” –tiloiksi.

Värin käyttäminen ei vaadi tietoa, se vaatii taitoa ja osaamista. Ja kuten kaiken taidon ja osaamisen, myös värinhallinnan oppii harjoittelemalla, käyttämällä värejä. Ja pitkänkin harjoittelun, pitkänkin kokemuksen perusteella voi tehdä väärän valinnan, väri pettää.

Väriavaruus sisältää kaikkien värien kaikki mahdolliset sävyt ja niiden kylläisyys- ja valoisuuserot. Keskivertoihminen pystyy näkemään niistä 3,5 miljoonaa, siis mitkä tahansa 3,5 miljoonaa, riippuen siitä mistä väristä aloitetaan.

Kuljen väriavaruudessa vapaasti. Voin aloittaa mistä väristä haluan. Rakennan ensin vision, konseptin, piirustuksen, suunnitelman, joka muistuttaa ehkä matemaattista kaavaa. Tämän värin täytyy olla samanvaloinen kuin viereisen, mutta sen on poikettava siitä sävyltään tuon verran. Kun kuljetan värisarjaani eteenpäin pitäydyn valitsemassani rakenteessa, ja jos lopputulos vastaa visiotani, ja jos olen valinnut aloitusvärini niin, että väriavaruus riittää sen toteuttamiseen, minun ei tarvitse aloittaa alusta.

Vastavalo

Kun asetan kaksi laudankappaletta ikkunaa vasten, vasten valoa niin, että toinen osittain peittää toista, etummainen heijastaa takimmaiseen ikkunasta tulevan valon. Ja kun maalaan etummaisen laudan takapuolen jollakin värillä, se takana oleva värjäytyy sillä. Maagisesti.

Syntyy ihmeellinen, taivaallinen aineettomuuden tuntu. Väri muuttuu valoksi ja lauta paperiksi. Ja kun juoksutan laudan pinnalla värisarjojani, väri muuttuu avaruudelliseksi, läpinäkyvän tilan kaltaiseksi.

Juha Leiviskä käyttää taloissaan valoa hajottavia puupalkkeja, jotka vastavalossa muuttuvat läpinäkyvän kaltaisiksi. Leiviskä veistää valoa. Hän kuljettaa sitä hyvin taitavasti.

Olin hyvin otettu, kun hän pyysi minua suunnittelemaan Männistön Pyhän Johanneksen kirkon kirkkosalin taideteosta (Valo, Armo, Lohdutus 1992). Koska tiesin että joudun toteuttamaan teoksen paikanpäällä rakennusvaiheen aikana, harjoittelin värisarjojani pari vuotta pienoismallin avulla. Maalasin ne kirkon seiniin ja valoa heijastaviin palkkeihin sen puolen vuoden aikana, jona kirkon sisätilat valmistuvat.

Onnistuin mielestäni hyvin. Tietysti silloin, kun telineet oli purettu ja näin teokseni ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan, olisin halunnut tehdä jotain toisin. Mutta niin minä aina haluan, kun työni valmistuu. On vaikeaa luopua. Mutta on myös parempi jättää teos mieluummin hieman keskeneräiseksi kuin työstää se ylivalmiin täydelliseksi.

Pakilan Hyvän Paimenen kirkon alttaria hallitsee Leiviskän valoa veistävä vertikaalisuus. Kun olin saanut alttarin mallin valmiiksi ajattelin, että tuohon en haluakaan puuttua, se ei tarvitse mitään. Tein sen kuitenkin, osittain Leiviskän toimiston ja osittain assistenttini kannustuksesta (Gabrielin siipi 2002).

Kun prisma-ajatuksen toteutus tuli mahdolliseksi, luovuin värisarjoista. Olin tosin omissa teoksissani luopunut niistä jo aiemmin. Olihan Männistön kirkkokin jo kymmenen vuotta vanha

Rakensin teoksen prismojen ja yksittäisten heijastusten varaan. Aikaa oli vain alle vuosi, liian vähän. Valon vaihtelun tutkiminen jäi teknisten yksityiskohtien hiomisen jalkoihin. Hajotin värilliset heijastukset pitkin alttariseinää. Ne ovat tummia, no, tummin niistä on vaaleampi kuin talvinen ihoni, mutta silti ne heittävät valkoiseen palkkiin varjon kaltaisen heijastuman.

Ja silti tunnen onnistuneeni. Juhakin kertoi vähän aikaa sitten tottuneensa jo teokseen. Ehkä, jos olisin voinut työskennellä Pakilan mallin kanssa yhtä kauan kuin Männistössä, teos voisi olla jonkun verran toisen näköinen…

Rakennuksen iholla

Istuin Pentti Kareojan toimistossa ja silppusin ARK-housen värikartastoa.

Kareoja oli jo toiminut jonkinlaisena julkisten töideni kummina tai hyvänä haltijana tutustuttamalla minut muun muassa Leiviskään. Tein hänen kanssaan myös useita julkisia taidekilpailuja, joissa mielestämme oli paikka arkkitehtuurin ja kuvataiteen vuoropuhelulle.

Liimailin leikkaamistani värikartan kappaleista viisi versiota Vuosaaren Mustakiven korttelitalon sisäänkäynnin julkisivusta (Enkelin tikapuut 1998).

Olin aiemmin tehnyt kaksi värityssuunnitelmaa: kilpailutyön Tikkurilan väritehtaiden julkisivuihin ja Esa Laaksosen pyynnöstä Siilinjärven kylpylän kokoustilaan.

Alue oli minulle hyvin outo. En päässytkään itse sekoittamaan värejä, vaan jouduin rakentamaan konseptini arvuuttelemalla, löytyisikö tuosta väritehtaan kaksituhatta eriväristä lehteä sisältävästä pakasta yksi yhdistelmä, joka toteuttaisi nämä antamani ehdot…

En voinut vaikuttaa arkkitehtuuriin muuten kuin jakamalla pinnat värien avulla uudestaan. Olin iholla.

Teosten tilauskonseptikin oli toisenlainen kuin normaalissa taideteoksessa. Kareoja oli onnistunut ujuttamaan ajatuksen värisuunnitelmasta ja sen toteuttamisesta talon rakennuskustannuksiin. ”Näin saatiin täysverinen taideteos murto-osalla taideteoksen tavanomaisesta hinnasta”, sanoi Kareoja.

Ystäväni puistelivat päätänsä, kun kerroin mitä minulle maksettiin. Mustakiven osalta tilaajana toimi Helsingin kaupungin taidemuseo. Diskurssiin osallistui myöhemmin vielä toinen kaupungin viranomainen, joka ruuvasi pysäköinti kielletty –merkin keskelle teosta. Historiallista kerrostumaa?

Vaasan Pikipruukin korttelin värinauha toteutettiin useammassa osassa (Intervallit 1-3 1999-2002). Materiaalina oli vähän yli sata sävyä sisältävä pinnoitettujen kovalevyjen värikartta. Konseptien määrä supistui jo lähtökohdiltaan huomattavasti ja oli sitten lopulta itsestään selvä. Vähätkin värit sijaitsevat väriavaruudessa. Mikä tahansa väri sopii mihin tahansa väriin. Riittää, että ne sijoitetaan määrällisesti oikein toisiinsa.

Mauri Korkka pyysi minua osallistumaan asemaakaavaluonnostensa värityssuunnitteluun (Siirtymiä 2000). Konsepti oli jälleen uusi ja outo ja vei minut yhä kauemmaksi värien sekoittamisen fyysisestä vuorovaikutuksesta.

Suunnitella ihoa talon ideaan. Luoda väritys, joka voisi ehkä jollakin tavalla olla mahdollinen, tietämättä mitään materiaaleista, vain lopullisen tilan aavistukseen pohjautuen. Ajatus soti kaikkea sitä vastaan, mitä olin väreistä oppinut ja miten olin oppinut värejä käyttämään. Ja se ajatus osoittautui sitten hyvinkin mielekkääksi ja mielenkiintoiseksi prosessiksi, jossa konsepteja voi tietokoneen avulla kehitellä loputtomasti miettimättä sitä, mahtuvatko ne väriavaruuden toteutettavissa oleviin osiin.

Miten päätöksentekoprosessi sitten suhtautuu asemakaavaluonnoksiin tehtyihin värisuunnitelmiin onkin toinen tarina.

Olla osa taloa, eli mihin arkkitehtuuri loppuu ja mistä taide alkaa

Työskentelen sellaisella taiteen alueella, jossa teoksen tunnistaminen taiteeksi on hankalaa. Minulta on useaan otteeseen kysytty toteutanko arkkitehdin suunnitelmia teoksissani. Toisaalta kun menen taiteessani niin lähelle, talon iholle asti, olen ehkä joissakin tapauksissa tullut teoksellani vaikuttaneeksi arkkitehtuurin ilmeeseen voimakkaastikin.

Taide merkitsee minulle arkkitehtuurin henkistämistä ja sen oman hengityksen syventämistä. Omaperäisyyden ongelma näissä yhteyksissä on toinen kuin tauluun maalaajalla. Minulle arkkitehtuuri, talo, on maalauspohja. Tutkin maalauspohjani ja ’omaperäisyyteni’ vuorovaikutusta ja otan talon yhdeksi teokseni kerrostumaksi. Lähestymistapani on kuitenkin ennemmin visuaalinen kuin konseptuaalinen.

Maalaan toki taulujakin. Ne ovat vain vääjäämättä jääneet varjoon todellisemman kiinnostuksen kohteeni taakse. Tauluni ovat kuin seiniä, joiden ihoa muuntelen, joilla haen konsepteja uusiin taloihin.

Väriavaruus, niin iso kuin se onkin on vähitellen käynyt minulle riittämättömäksi. Ihmisen aivot, havainnonteon ja ajattelemisen lainalaisuudet sen sijaan kiinnostavat minua yhä enemmän.

Mitä, jos kykenisin valon ja ihmisen näkemisen tavan avulla muuntamaan havaintoa talosta: rakentamaan läpinäkyvän betoniseinän?

Markku Pääkkösen kommenttipuheenvuoro Pyhyys ja arkkitehtuuri –symposiumissa 11.1.2003.

Tämä on subjektiivinen kuvaus siitä miten olen tullut tehneeksi kaksi alttaritaideteosta.

Minä olen taiteilija. Minun parhaat maalauspohjani ovat arkkitehtuuria. Tähän asti suurimmat teokseni (sekä fyysisesti suurimmat, että taiteellisesti parhaat) olen tehnyt Juha Leiviskän suunnittelemiin kirkkoihin. Hän on suunnitellut tähän asti parhaat maalauspohjani.

Työskentelyn lähtökohtana Leiviskän suunnittelemat alttariseinät ovat olleet minulle helppoja. Leiviskä veistää valoa, niin minäkin teen. Leiviskä käyttää teoksissaan heijastuvaa epäsuoraa valoa, joka itsestään muotoutuu aineettomaksi illuusioksi. Niin minäkin olen tehnyt vastavaloteoksissani. Minun on tarvinnut lisätä Leiviskän veistämään valoon vain väriä.

Kysymys siitä missä kohdassa näissä teoksissa arkkitehtuuri loppuu ja taide alkaa, on minulle yhdentekevä. Minä olen maalari. Olen maalannut maalauspohjiini niin hyvät teokset kuin olen osannut. Loppuosan teoksesta tekevät katsojan silmät ja aivot jotka reagoivat valon muutokseen.

Työskentelytapani on aina sama. Luonnostelen ja ajattelen teosta mielessäni. Aluksi kaadan mielessäni maalauspohjalle kaiken mitä päähän pälkähtää. Sitten siivoan sen ja katson jäikö mitään jäljelle. Siitä mitä jäi jäljelle lähden liikkeelle. Pyrin työskentelemään mahdollisimman paljon vain ajattelemalla. Syy siihen on se, että kyllästyn helposti. Jos ryhdyn liian varhaisessa vaiheessa muokkaamaan teosta reaalimaailmassa, minua ei huvita tehdä sitä enää valmiiksi. Yritän tehdä aina teoksen jota en ole vielä nähnyt.

Näissä tilausteoksissa luonnos oli kuitenkin pakko tehdä, ja Männistön tapauksessa siihen oli vielä erityinen syy. Tiesin että joudun maalaaman teoksen paikan päällä rakennustyön vielä ollessa käynnissä, enkä näkisi mitä olen tehnyt ennen kuin telineet on purettu. Niinpä jouduin harjoittelemaan ja arvioimaan kokonaisuutta pienoismallilla. Ei se sitä pilannut, turhaan pelkäsin.

Molemmissa tapauksissa, sekä Männistön Pyhän Johanneksen Kirkossa että Pakilan Hyvän Paimenen Kirkossa paikallinen seurakuntayhtymä hyväksyi Leiviskän ehdotuksesta tekemäni luonnoksen, ja teokset toteutettiin seurakuntayhtymien tilaustöinä.

Ennakkoehtoja minulle ei asetettu kummassakaan tapauksessa, ei arkkitehdin eikä seurakunnan puolelta.

Kuopiossa seurakuntayhtymä halusi tehdä kirjallisen alihankkijasopimuksen pankkitakauksineen. Minä olen taiteilija, ei minulla ollut omaisuutta antaa pankille vakuudeksi, niinpä vanhin veljeni joutui tukemaan köyhää taiteilijaa panttaamalla talonsa. Toteutin teoksen maalamalla sen paikanpäällä suoraan seinään, akryylimaalauksena silikonihartsiemulsiolle. Asuin työskentelyni aikana seurakunnan vierashuoneessa.

Työskentely sujui hyvin. Työmaan vastaava mestari ilmoitti minulle hyvissä ajoin etukäteen koska ja minne pääsen maalaamaan. Ollessani huojuvilla telineillä viidentoista metrin korkeudessa kattoikkunoiden alla keskikesän auringon kirkkaudessa maalaamassa, ajattelin, että tämän lähemmäksi Jumalaa ja taivasta en pääse enää koskaan.

Teos valmistui ajoissa. Luovutin teoksen muistaakseni seurakuntayhtymän kuvataidetoimikunnalle. Paikalla oli myös toimittaja Savon Sanomista. Seuraavan päivän lehdessä hän kirjoitti olleensa ensimmäistä kertaa inkvisitiotilaisuudessa. Minulta lähinnä tiukattiin, onko teos varmasti tehty parhaista materiaaleista ja kykenenkö varmasti antamaan takuun siitä että teos kestää seinässä ainakin kymmenen vuotta. Olin hiukan hämmentynyt ja vakuutin teoksen kestävän ainakin sata vuotta. Se kuulemma oli riittävä aika. Tilaisuus päättyi, kukaan ei kiittänyt. Lähdin ryyppäämään ja eksyin illalla paikallisen hevibändin laulusolistin synttäreille. Seuraavana päivänä ajelin kotiin Helsinkiin. Seuraavalla viikolla erosin vaimostani.

Helsingin seurakuntayhtymä tilasi teoksen toisella tavalla. Luonnos hyväksyttiin, kirkkoherra ja asiaa hoitava arkkitehti pitivät siitä. Sitten en kuullut vähään aikaan mitään. Leiviskän toimistossa työmaata vetävä arkkitehti sanoi minulle että kyllä teos on tilattu. Olen herkästi hermoilevaa tyyppiä. Kerroin seurakunnan puolelta asiaa hoitavalle henkilölle että haluaisin jonkinlaisen kirjallisen vahvistuksen tilauksesta. Sain sen. Lähetin ensimmäisen laskun. Se maksettiin.

Sen jälkeen asiat sujuivat kummallisen joustavasti, lukuun ottamatta teoksen metalliosiin liittyvää sähläämistä. Sekin paljastui loppujen lopuksi onneksi onnettomuudessa, kun alttariseinien valoaukkojen mittasuhteet oikaistaessa muuttuivat. Tämän teoksen valmistumisessa kaikki meni – hermoiluistani ja teknisen toteutuksen vaikeudesta huolimatta – niin nappiin kuin voi kuvitella. Ihan niin kuin olisi enkelin siivellä leijaillut. Prismat tulivat ajoissa ja ne olivat oikean kokoisia. Kiinnikkeet ja valokuidut tulivat juuri silloin kun niitä tarvittiin. Jopa vaikeat poraukset onnistuivat. Nosturi ylsi joka paikkaan. Yksikään prisma ei tippunut asennettaessa.

No, jäi sinne yksi virhe. Käydessämme pastori Juha Malmisalon kanssa katsomassa teosta uudenvuoden aattona, huomasin että kryptan heijastavien elementtien liimaus ei ollutkaan pitänyt oikaisemattoman seinän kohdalla. Käyn korjaamassa tilanteen ensi viikolla. Poraan elementit seinään kiinni.

Seurakunnan puolelta asiasta vastaava henkilö otti teoksen vastaan. Kirkko vihittiin, tilaisuus oli kaunis.

Lähdin Espanjaan lomalle, rakastuin ja lopetin ryyppäämisen.

Pyhyydestä en osaa sanoa mitään. En halua tulkita teoksiani tämän enempää. Mutta minulla on tunne, että minä tavoitin jotain näissä kahdessa…

Kiitos.

Pentti Kareoja

Revealing Beauty

”Holistic” is the word that might best characterise the artistic image of Markku Pääkkönen. Holism here not only refers to making art, but also to the artist’s ability to indulge in the surprises and challenges of life to the full. This feature has not saved him from long wanderings in the valley of grief in his private life, but it has led into an exceptional, uncompromised artistic career. Yet it must be borne in mind that Markku’s holistic search and habit of putting everything at stake has primarily yielded euphoria and bliss, a general optimism towards life.

Curiosity has been, and still is, what makes Markku tick. Sometimes it manifests itself as an ostensibly haphazard exploration of various, even contradictory, themes in his art. But if you know him well, you know that the explorations that may seem to be in conflict in terms of visual appearance still have a common basis: an instinctive pursuit of the fountainheads of truth and beauty, without a trace of external speculation or intellectual calculation. When dealing with the concept of beauty in terms of art theory, we come dangerously close to the grey zone of pathos, and it would indeed be easier to simply overlook the theme. But when it comes to Markku Pääkkönen, that is no option. What his works have in common, from the transcendental ones with strong against-the-light qualities to more recent, three-dimensional, topographic paint surfaces with figurative elements, is beauty created through instinctive sensitivity, beauty in its classical, aesthetical sense. Adopting a Romanticist approach in the art historical framework and dealing with the great themes of life cannot be deemed outdated or obsolete when it comes to Markku Pääkkönen – quite the opposite: the act of making matter immaterial lies at the very core of his art. Markku is a Romantic, and to him the spirit of art is ubiquitous and eternal, yet concealed: the duty of the artist is to reveal, to carve out the beauty that existence possesses. In the case of Markku Pääkkönen, this takes place through absolute exposure, subjecting oneself to vulnerability, in a state that is guided more by sensitive intuition than intellectual reasoning. The process is not unlike breathing: it is not something you think about, but you cannot survive without it.

Although Markku Pääkkönen’s artistry is characterised by a Picassoesque pursuit of the sources of creativity, of the child-like, selfless state at the moment of creation, we must not forget his vast theoretical knowledge of colour theory and the elements of the scientific worldview. Pääkkönen’s art does not emerge in a vacuum void of theory, although this is what he likes to claim, in an attempt to lighten up the atmosphere of excess theorising and serious discourse. In real life you will rarely meet an artist who is able to provide such subtle, analytical assessment and account of his work, if need be and if he feels like it. This quality is what makes Markku Pääkkönen a splendid, inspiring teacher and a brilliant conversationalist. The same uncompromising attitude which characterises his own art also applies to his teaching, which – his students are sorry to say – naturally only comes second when things need to be prioritised.

As a long-time personal friend and collaborator, I must mention my observation of Markku’s capability of empathy, which is not only a character trait, but also the base of his artistry. You seldom meet a visual artist who can be a perfect team player if need arises, without showing any jealous attempt to guard his own territory. This is manifest in his unique ability to face the challenges presented by all kinds of projects, be they in terms of scale, context, material, schedule or expression. In this sense Markku Pääkkönen is a great partner for architects, who are often involved in a multitude of different tasks. The most important thing is this: his empathy and ability to recognise resources do not entail lowering the standards of his own artistic objectives – quite the reverse. He likes to rise to the challenge, and judging by my own experience, he has been able to contribute to the high quality of a project with his own, original touch and a new level of sensitivity that an architectural mentality could not possibly produce. He is open to suggestions, but fortunately filters them in order to spot the ones he finds the best for all concerned. Pääkkönen takes the building and the environment as opportunities: as three-dimensional painting surfaces or frames, as places for the emergence of a sublime touch.

Markku Pääkkönen

Gabriel’s wing

I am an artist. My favourite canvas is architecture. My greatest works to date (both physically and artistically best) have been made for churches designed by Juha Leiviskä. He has designed my best canvases to date.

As starting-points for my work, the altar walls designed by Leiviskä have been easy for me. Leiviskä sculpts light, and so do I. Leiviskä uses reflected, indirect light in his works, which transforms itself into an immaterial illusion. I, too, have done the same in my contre-jour works. All I have had to add to Leiviskä’s sculpted light is colour.

The question of where, in these works, architecture ends and art begins, is unimportant to me. I am a painter.

I have painted on my canvases the best works I am able to produce. The rest of the work is supplied by the viewer’s eyes and brain, which react to changes in light.

My working method is always the same. I sketch and think about the work in my mind. To begin with, I mentally pour on to the canvas everything that passes through my mind. Then I tidy it and see whether anything is left. It is from what is left that I set out. I try to work as much as possible just by thinking. The reason for this is that I am easily bored. If I try to shape the work in the real world oo early, I no longer feel like completing it. I

always try to make a work that I have not yet seen.

In these commissioned works, however, it was necessary to make a sketch, and in the case of St John’s Church, Männistö, there was even a special reason. I knew that I would have to paint the work on site while building work was still in progress, and that I would not see what I had done until the scaffolding was taken away. And so I practised and evaluated the whole thing using scale models. This did not spoil it; my fears were groundless.

While I was working in St John’s, I stayed in the arish guestrooms. Work went well. The site foreman told me in good time when and where I would be able to paint. As I stood painting on swaying scaffolding, fifteen metres up, under the rooflights in the brightness of the midsummer sun, I thought, I shall never get closer to God and heaven.

The work was finished on time. I handed it over, I seem to remember, into the keeping of the art committee of the parish. Also present was a reporter rom the local paper, Savon Sanomat. In the next day’s newspaper, he wrote that he had been present, for the first time, an inquisition. I was essentially interrogated as to whether the work was definitely made of the best possible materials and whether I could give a definitive guarantee that it would stay on the wall for at least ten years. I was a little perturbed and assured them that the work would last at least one hundred years. That, apparently, was sufficient time. The occasion ended; no one thanked me. I went drinking and found myself, that evening, at the birthday party of the singer of a local heavy metal band. The next day I drove home to Helsinki. The next week I split up with my wife.

Construction of a work in the Church of the Good Shepherd

Sketch

In the autumn of 2001 Juha Leiviskä asked me whether I would be interested in making an altarpiece for another church.

It would be a rush job. I answered in the affirmative.

The combined parishes of Helsinki commissioned a sketch which was to be ready in three months. I made a 1:20 scale model of the altar wall on the basis of  Leiviskä’s drawings. On completion of the model, I realised that I did not really want to do anything to it, so dynamic and impressive was Juha’s altar. My assistant, however, urged me to develop the idea of a prism.

After a little negotiation, the Iittala glass factory promised to examine the possibility of casting prisms.They would be made in an injection press.

For the model, I made some small prisms in the glass workshop of the University of Art and Design, together with a former student of mine. Juha had already studied the effects of the movement of the sun on the altar wall. I went through them with an engineering student and we realised that it was pointless to calculate the angles of the sun at this stage. Instead, we decided to make the fixings of the prisms in such a way that the prisms could be rotated.

Once again, Juha’s architecture offered a natural foundation for the use of coloured reflections. At this early stage, I decided that this church would not be as charming as the one at Männistö. I called the work Gabriel’s Wing. The light of god filters through Gabriel’s feathers and fragments into colours. The work was to be gentle and stern. Sometimes almost invisible, sometimes strongly visible. And that is how it turned out.

The people from the combined parishes of Helsinki came to look at my sketches and the work was commissioned.

Prisms

The prisms were made in an injection press at the Iittala glass factories. It proved necessary to fix their size according to the volume of the press’s dipper: the prisms had to be wide enough to prevent the sunlight from dazzling in the openings in which it was intended to place them, and their height was defined according to the given width. The mould was made at Rautaruukki. When I visited Iittala to look at the first prisms to be finished, I decided that only one face would be polished. On the surface left by the press, the spectrum refracted by the prisms would be a little amoeboid and would fragment more than if it were polished. It was a good decision.

Fixings

The fixings were finally made at Cariitti Oy, which also delivered the fibre optics. The first manufacturer of fixings was unable to take the job on because of the timetable. It was going to be done in a hurry. In the end it was a piece of luck that it was possible to design and make the fixings just before they were installed. When the walls of the prism openings were cut, the dimensions of the fixings changed and they would in any case had to have been made again. I wanted some of the prisms to lean forward 15 degrees so that the spectral amoebas would refract on to the church walls even at midsummer. I myself drew the basic forms of the fixings and of course caused an unfortunate but fortunately correctable misunderstanding when I was not immediately able to sort the matter out with the engineer who was making the final drawing. The fixings were a brilliant success.

Reflective elements

The reflective elements were made of polished acrylic panels painted with acrylic paints. They were painted in my studio.

At first I used colours that were too dark, and I had to lighten them at the installation phase. Against the sun, they still cast an almost shadow-like colour field on to the neighbouring beam. Juha telephoned me a couple of months after the church was finished and told me that they terrorise his vertical design by creating a horizontal tension. I certainly understand Juha’s point of view, but the colour was, for me, a deliberate decision. The colour is not, in fact, so strong. The situation changes according to the position of the sun, when the ultra-violet radiation finally and inevitably unravelled the colours. The colour is never permanent and final. It changes constantly.

Fibre optics

For the dark period of the day, fibre optics were installed behind the prisms. They are visible through the prisms as points and cast a fine butterfly-wing on to the neighbouring beam. A lidded uncast hole was left in the floor under the prisms to take a projector.

Installation

Holes were first drilled for the securing of the sturdy strip irons of the fixings. The problem was that the holes had to be drilled perpendicularly into a space which would not take a drill. After various searches, some of them stupid, I found a simple solution. The holes were made with an angle drill and a grinding bit. The grinding bit was invented when hammer drills did not yet exist. The angle of a grinding bit is slightly different from a hammer drill. With a little extra pressure –  using a plank as a crank – it became easy to drill the holes in the concrete. The strip irons were fixed to every third prism. One screw thus bore about ten kilos. That was certainly enough. The bunches of fibre optics were lifted to the windowsills of the openings and clicked on to the installation lath. The prisms were fixed to the strip irons with studs. Each prism rotates freely. As the row of prisms rose upward, the fibre optics behind them were bent to face in the right direction. In the final phase of the installation, the sun happened to shine suitably and I was able to rotate the prisms into the positions I wanted. The reflective elements were glued and nailed to the walls and beams. >From the floor, I shouted co-ordinates up to my assistant according to what looked right. I already guessed at this stage that someone was sure to have something to say about this.

As a memorial of what had happened upstairs, I installed a few prisms and reflective elements in the crypt downstairs. This is where we made our only technical mistake. We did not nail the acrylic panels to the wall, but believed the glue supplier, the hardware merchant next door. I shall have to drill and screw the panels, which have come away, to the wall.

The work is ready

The person in charge of the work from the parish approved the work. The church was consecrated; the occasion was beautiful.

I went to Spain on holiday, fell in love and gave up drinking.

My own assessment

A couple of days after Juha’s telephone call, I wrote in my diary:

‘We went and sat upstairs looking at the play of the sunlight on Gabriel’s wing. I think it is a fine thing. It still  has the problems it was left with, but I do not wish to alter it in any way. Of course, it does ‘terrorise’ Leiviskä’s white verticality, it exploits it shamelessly, exposing its breasts like Cicciolina in the Italian parliament. But it is beautiful. Stern. Seductive and mysterious. It is Gabriel’s wing. It does not comfort, it brings a message and tells a story, dazzles the eyes and draws the gaze like a magnet.’

The Iittala glass factory made the prisms

Cariitti Oy made the fixings, fibre optics and projectors

My assistant was the artist Panu Ruotsalo

 

The article is an edited version of Markku Pääkkönen’s article ‘Gabrielin siipi’ (‘Gabriel’s wing’) and comments made by him at the Pyhyys ja arkkitehtuuri (‘Architecture and the sacred’) symposium. The article was published in Ptah-magazine of Alvar Aalto -academy 2003:1

 

Translation Hildi Hawkins

Markku Pääkkönen

Gabrielin siipi

alttaritaideteos Pakilan Hyvän paimenen kirkkoon

( artikkeli ilmestyi toimitettuna ja käännettynä Alvar Aalto -säätiön Ptah -lehdessä 2003:1 )

 

Teoksen rakentuminen

 

Luonnos

Juha Leiviskä kysyi minulta syksyllä 2001 olisinko kiinnostunut tekemään alttaritaideteoksen toiseenkin kirkkoon.

Kiire olisi kyllä kova. Vastasin myöntävästi.

Helsingin seurakuntayhtymä tilasi minulta luonnoksen jonka oli määrä valmistua kolmessa kuukaudessa. Tein 1:20 mallin alttariseinästä Leiviskän piirustusten pohjalta. Kun sain mallin valmiiksi totesin etten oikeastaan halua tehdä siihen mitään, niin dynaamiselta ja vaikuttavalta Juhan alttari näytti. Apulaiseni yllytti minua kehittelemään kuitenkin prisma-ajatusta.

Iittalan lasitehdas lupasi pienen neuvottelun jälkeen tutkia mahdollisuutta prismojen valamiseen. Ne tehtäisiin injektioprässillä.

Tein mallia varten itse pienet prismat taideteollisen lasipajassa entisen oppilaani kanssa. Juha oli jo tutkinut auringon kulun vaikutukset alttariseinässä. Menin ne läpi yhden insinööriopiskelijan kanssa ja totesimme että aurinkokulmia on turha tässä vaiheessa laskea. Tehdään sen sijaan prismojen kiinnikkeistä sellaiset että prismat ovat käännettävissä.

Juhan arkkitehtuuri tarjosi taaskin luontevan alustan värillisten heijastusten käyttöön. Päätin jo tässä vaiheessa että tästä kirkosta ei tule yhtä hempeää kuin Männistössä. Nimesin teoksen Gabrielin siiveksi. Jumalan valo siivilöityy Gabrielin sulkien takaa ja hajoaa väreiksi. Teoksen pitää olla lempeä ja ankara. Joskus melkein näkymätön, joskus voimakkaasti näkyvä. Sellainen siitä tulikin.

Helsingin seurakuntayhtymän ihmiset kävivät tarkastamassa luonnokseni ja teos tilattiin.

Prismat

Prismat tehtiin Iittalan lasitehtaiden injektioprässillä. Niiden koko jouduttiin määrittämään prässin kauhan tilavuuden mukaan: niillä piti olla tarpeeksi leveyttä että ne estäisivät auringon häikäisyn niissä aukoissa joihin ne oli tarkoitus asentaa ja korkeus määrittyi asetetun leveyden mukaan. Muotti tehtiin Rautaruukilla. Käydessäni Iittalassa katsomassa ensimmäisiä valmiita prismoja päätin ne hiotaan vain päistään. Prässin jättämässä pinnassa prismojen heittämä spektri tulisi hieman amebamaiseksi ja hajoaisi enemmän kuin hiottuna. Se oli hyvä päätös.

Kiinnikkeet

Kiinnikkeet valmistettiin lopulta Cariitti Oy:ssä, joka toimitti myös valokuidut. Alkuperäinen kiinnikkeiden valmistaja ei kyennyt kiireiden vuoksi paneutumaan asiaan. Siinä meinasi tulla hoppu. Loppujen lopuksi olikin onni onnettomuudessa että kiinnikkeet kyettiin suunnittelemaan ja valmistamaan vasta juuri ennen asennusta. Kun prisma-aukkojen seinät oli oikaistu, kiinnikkeiden mittasuhteet muuttuivat ja ne olisi joka tapauksessa jouduttu tekemään uudestaan. Osan prismoista halusin 15º etunojaan, jotta spektriamebat heittyisivät kirkon seinille keskikesälläkin. Piirtelin itse kiinnikkeiden perusmuodot ja aiheutin tietysti ikävän mutta onneksi korjattavissa olevan väärinkäsityksen, kun en heti päässyt selvittämään asiaa lopullista piirustusta tekevän insinöörin kanssa. Kiinnikkeet onnistuivat loistavasti.

Heijastavat elementit

Heijastavat elementit tehtiin hiotuista ja akryyliväreillä maalatuista akryylilevyistä. Ne maalattiin valmiiksi työhuoneellani.

Määritin värit aluksi liian tummiksi ja jouduin vaalentamaan niitä asennuksen yhteydessä. Ne heittävät vieläkin vastavalossa melkein varjomaisen värikentän viereiseen palkkiin. Juha soitti minulle pari kuukautta kirkon valmistumisen jälkeen ja sanoi että ne terrorisoivat hänen vertikaalia sommitelmaansa luomalla horisontaalisia jännitteitä. Ymmärrän kyllä Juhan näkökannan, mutta se väri-ilme oli minulta tahallinen ratkaisu. Eivät ne vahingossa ole niin voimakkaat. Ja se tilanne muuttuu auringon aseman mukaan ja kun ultraviolettisäteily lopulta väistämättä purkaa värisidoksia. Väri ei ole pysyvä ja lopullinen koskaan. Se muuttuu jatkuvasti.

Valokuidut

Prismojen taakse pimeätä vuorokauden aikaa varten asennettiin valokuituja. Ne näkyvät pistemäisinä prismojen läpi ja heittävät hennon perhosensiiven viereiseen palkkiin. Lattiaan prismojen alle jätettiin kannella peitettävä valamaton kolo projektoreita varten.

Asennus

Ensin porattiin reiät prismojen kannakkeita tukevan lattaraudan kiinnittämiseksi. Ongelmana oli että reiät piti porata kohtisuoraan sellaiseen koloon johon ei mahdu porakonetta. Erilaisten, tyhmienkin, etsintöjen jälkeen löysin yksinkertaisen ratkaisun. Reiät porattiin kulmaporalla ja hiovalla terällä. Hiova terä keksittiin silloin kun käytössä ei vielä ollut iskuporakoneita. Hiovan terän kärjen jättökulma on hieman erilainen kuin iskevän. Pienen lisäpaineen avulla – laudan kappale vääntimenä – reiät betoniin saatiin poratuksi helposti. Lattaraudat kiinnitettiin joka kolmannen prisman kohdalta. Yhdelle ruuville tuli näin kantamista kymmenisen kiloa. Kyllä se riittää. Valokuituniput nostettiin aukkojen ikkunanpieliin ja napsautettiin kiinni asennuslistaan. Prismat kiinnitettiin lattarautoihin kannakkeilla. Jokainen prisma pyörii vapaasti. Sitä mukaa kuin prismarivi nousi ylöspäin suunnattiin taakse jäävät valokuidut taivuttelemalla. Asennuksen loppuvaiheessa aurinko sattui paistamaan sopivasti ja sain pyöriteltyä prismat sellaiseen asentoon kuin halusin. Heijastavat elementit liimattiin ja naulattiin kiinni seiniin ja palkkeihin. Huutelin alhaalta assistentilleni koordinaatteja sen mukaan kuin hyvältä näytti. Arvasin kyllä jo tässä vaiheessa että nyt saattaa joltakin taholta tulla jonkin verran sanomista.

Alakerran kryptaan asensin muistumaksi yläkerran tapahtumista muutaman prisman ja heijastavia elementtejä. Tässä tapahtui ainoa tekninen mokamme. Emme naulanneet akryylilevyjä kiinni seinään vaan uskoimme liimantoimittajaa, naapurin rautakauppiasta. Joudun poraamaan ja ruuvaamaan irronneet levyt kiinni.

Oma loppuarvioni

Kirjoitin päiväkirjaani pari päivää Juhan puhelinsoiton jälkeen: ” Istuttiin sitten ylhäällä katselemassa auringon leikkiä Gabrielin siivellä. Minusta se on hieno. Siinä on edelleenkin ne ongelmat jotka siihen jäi mutta millään tavalla en sitä halua muuttaa. Se tietysti ”terrorisoi” Leiviskän valkoista vertikaalisuutta, se käyttää sitä sumeilematta hyväkseen ja tuo tissinsä esiin niin kuin Cicciolina Italian parlamentissa. Se on rajumpi kuin olin ajatellut, voimakas ja jopa härski. Mutta se on kaunis. Ankara. Viettelevä ja ihmeellinen. Se on Gabrielin siipi. Se ei lohduta, se tuo viestin ja kertoo, häikäisee silmiä ja vetää katsetta puoleensa magneetin lailla.”

Iittalan lasitehdas valmisti prismat
Cariitti Oy teki kiinnikkeet, valokuidut ja projektorit
Assistenttinani toimi taidemaalari Panu Ruotsalo

words Markku Pääkkönen
setting Jouni Tossavainen

for Gabriel 

1. WORK

i drew the fixings
met my brother and his wife
didn’t drink anything, cheerful

2.

sleep
sleep
the fixings manufacturer doesn’t answer

3.

finally got the fixings, crayfish party
(this is written from memory, i just can’t for
instance remember anything about Monday
after I cooked the crayfish)

5. DAY

took a revia
drew up a work schedule
the shop girl at work, ok

6.

some bodging
lazier after lunch
but realisations, feelings of success, even
worrying
feelings of happiness, fantasies of heroism

7.

strange excitement
work

13. WORKING DAY

sawing in the cellar
feel like some liquor
so bad, it would be a relief
went to see the fireworks, the need for alcohol
disappeared

14.

(i’m writing this again
next morning and just can’t remember
some of it has disappeared)

15.

if only you could get up one morning so that

16.

dreams of quarrelling
with my brothers, i behaved like a little brat
the minister and the architect asked after the work’s
progress

18.

in the cellar
i sawed and glued st lawrence’s summers
bodged a bit
went to an opening, drank a glass of wine, conversed

19.

nuuksio day went well
drank wine and communal singing
the lesson continued
i felt like bursting into tears

21.

read, ate, worked, work
helps when you get something
read, ate, worked, tv, ok

22.

breakfast at the market
a good enough morning

23.

terrible fears playing golf
thought it wasn’t the spending of hubris
was so hot too

24.

nothing come of this
patience on the computer
working
working, extraordinarily well

25.

a beer would be
made a banana soda instead
in the middle of the game

43. DAY

passed
i suppose i watched tv and dozed

33.

diamond-drill bits turned up in juvanmalmi and an
angle drill from the bauhaus
in the afternoon i fetched leiviskä and kivisalo to
look at the prism-fixing design
has a small bomb inside
why the hell won’t they let me meet the engineer

34.

prism dimensions to cariitti
fancy some wine
tested the diamond-bit, doesn’t work
off to drink some wine

45.

bothered, breakfast
found out about drill-bit stuff
might just do it

46.

bright and early, strange
passed out

47.

had one at lunch, then
many, conked out

48.

made myself some soup

49.

another chinese meal
terribly nervous about something, don’t
know what
checking the fixing drawings

53. DAY

yesterday painted st lawrence’s summer
architect friends have won a government prize
my name was in the paper, but they didn’t
even ring me

54.

going on
and incredibly well
for the third day, what about celebrating

55.

a good day at work with the exception of a couple
pretty bad out of the blue
– felt on the brink of tears
st lawrence’s hands a great success
on the basis of the ideas of the beginning of the week

56.

same as yesterday

57.

feeling a bit bouncy
today i’m finishing three summers of st lawrence
photographing them and putting them into my exhibition application
only it means a lot of work and putting up with inevitable criticism

58.

after porridge to the gym
timber and plexiglass in the car
now to make the swing base, or shall i do it tomorrow
i’ll do the swing base

60. DAY

saija, i said to pirkko
then i went to tapiola
to agree about the sketches with arabia’s architects’ department
in turtiainen’s office
i suddenly began to blush

61.

i went to the money machine,
bumped into anna,
we went to the elite restaurant
from there with koski to kuu-kuu
agreed with pessi rautio
about the dokkari text
went with anna
to wake charles up, he didn’t like it at all

62.

pirkko called
pirkko is a nice girl
a feeling that i’m beginning to recognise colours

63.

cleaned the house

64.

texted pirkko and saija
sai’ja rang, wanted to know
whether i liked the way she looked
i said i think a person looks like
what they think, sai’ja didn’t like it
never mind, neither do i

83. DAY

the rest of the fixing came from cariitti
tolerance too small
awful anxiety, hid it from manu
in the evening at the gym i felt like roaring my heart
out
woke at night
pakila church stuff going round in my mind

84.

on tuesday the hanging of the prisms will begin on the
pakila site
the crane came, the insurance company will not
agree to insure the hanging
the master builder snapped at me when one of his
workers
drives my
crane
for his own amusement, tomorrow the drilling
of the first
hole

86.

didn’t get the exhibition at the sculptor gallery

87.

off to the site
the angle drill works
i’m in such a good mood
have a couple of beers with manu
bought a hammer drill too

88.

what a late night
i had to cancel the car for friday
through the hardware shop terrible hangover
by taxi to the site
finally got the strip irons in place
in the evening all i wanted to do was rest

89.

got the first fibre optics up
now we know what we’re doing
otherwise i couldn’t go on

90.

did an evening shift at the church
two prism openings nearly
in place, driving a car is hard

91.

numbers three and four are ready, in the evening
anguish
luckily there’s manu

92.

i promised manu an awful lot of materials as a bonus
for
the work’s success, well
now this will cost me a pretty packet
manu left

94.

energy levels high
these days are decisive for gabriel’s wing
today we’re lightening the reflective elements

95.

we helped hang an exhibition
got a terrible desire for liquor
and in the evening to the theatre to see kullervo
i fell asleep in the first act

102. DAY

to the church by taxi
the lightened elements work
well, terrible hangover

103.

got the rest of the prisms
great jellyfish the sun
makes on the church wall, incredible
but a man doesn’t cry without a reason

113. DAY

to the church by taxi
the sun was casting jellyfish

114.

leiviskä’s people visiting
one of them asked did i really know
told him he could answer
except that the jellyfish are stronger than i thought

115.

i don’t think i need the crane any more
i’ll leave the work terser
wild dreams

116.

i think gabriel’s wing will be ready today or tomorrow
at the latest
in the church i realised that i will not do anything
more to the interior, fixed
the reflective elements of the lower part and finished
the crypt
then we carried our stuff out to the car, had a slight uncertain feeling, were the reflective
elements still too dark, but i stuck with my decision,
it
can
rest, we carried the stuff out and started drinking
and editing the video
and
printing the pictures, i drank a lot
in the morning i cut my hair

17.

i handed over the work at the site, gave in my last
invoice
juha didn’t look at all extraordinary, at least on the
outside
maybe he likes the work
at home i was hit by a terrible anxiety, just as if
i’d killed someone

118.

that stuff i ordered through the society, they are
really expensive
on the other hand i can use some of them AGAIN said
the devil as he tugged
the artist by the ears
the devil bought me dinner and it was so good that i
even had to have a third beer

119.

last invoice for pakila church
lower than expected, i’ll be in the black if
the church pays my final bill

120.

filled in my self-employed pension form for this year,
terrible panic that
the pensions company
will make me pay self-employed pension premiums for
the next few years at the same level as the last and
it will all
end with the bailiffs, since i don’t have any income,
hopefully they will keep their word,
that they can
decide it concerning just this year

132. WORK

i fancy a beer
beer fancies me
no revia, home in good time
lost my memory in the end

143. DAY

something, in the evening, went for a walk, sat
on the shore of töölönlahti bay and
in the manala bar
terrible mania, at night
i ran out of energy at the botta club

144.

with students at an artists’ retreat
feel

145. WORKING DAY

i’ve got the bed on my back again
bumped into pirkko

Sanat Markku Pääkkönen,
sovitus Jouni Tossavainen

Gabrielille (julkaistu Parnasson toisessa kirjassa 2003)

1. TYÖ

piirsin kiinnikkeet
tapasin veljen ja sen vaimon
en juonut mitään, iloista

2.

nukkumista
nukkumista
kiinniketehtailija ei vastaa

3.

kiinnikkeet saatiin lopulta, rapujuhlat
(tämä on
kirjoitettu muistista, en esimerkiksi millään muista mitä maanantaina
sen jälkeen kun keitin ravut)

5. PÄIVÄ

otin revian
laadin työjärjestyksen
kaupan tyttö töissä, ok

6.

vähän hosumista
syönnin jälkeen laiskempaa
mutta oivalluksia, onnistumisen tunteitakin
ahdistavia
onnellisuuden tunteita, sankarikuvitelmia

7.

ihme jännitystä

työ

13. TYÖPÄIVÄ

sahaan kellarissa
viinaa tekee mieli
niin pirusti, helpottaisi
menin ilotulitusta katsomaan, viinanhimo katosi

14.

(kirjoitan tätä taas
seuraavana aamuna enkä millään muista
osa on kadonnut)

15.

kun yhtenä aamuna voisi nousta niin että olisi

16.

unia riitelystä
veljieni kanssa, käyttäydyin kuin pikkukakara
rovasti ja arkkitehti kyselivät teoksen edistymisestä

18.

kellarissa
sahasin ja liimasin pyhän laurin kesiä
vähän hosuin
kävin avajaisissa, join lasin viiniä, keskustelin

19.

nuuksion päivä meni hyvin
join viiniä ja yhteislaulua
opetus jatkui
meinasin purskahtaa itkuun

21.

luin, söin, tein töitä, työ
helpottaa, kun saa jotain
luin, söin, tein töitä, tv, ok

22.

aamiainen torilla
ihan hyvä aamu

23.

hirveitä pelkoja golfia pelatessa
laskettiin ettei se ole hybristuhlaamista
oli niin kuumakin

24.

tästä mitään tule
pasianssia tietokoneella
työtä tietokoneella
työskentelyä
työskentelyä, ihmeen hyvin

25.

kaljaa tekis
tein sensijaan banaanipirtelön
leikin kesken

32. PÄIVÄ

tapahtui
todennäköisesti olen katsonut televisiota ja torkkunut

33.

timanttiporan terät löytyivät juvanmalmilta ja kulmapora bauhausista
iltapäivällä hain leiviskän ja kivisalon tarkastamaan prismakiinnikkeiden mallia
pitää sisällään pienen miinan
miks vitussa mun ei anneta tavata insinööriä

34.

prismasarjojen mitat cariittiin
viiniä tekee mieli
iltapäivällä testasin timanttiterää, ei toimi
viiniä juomaan

45.

ahistaa, aamiainen
otin selvää poranteräasioista
saattaa se sittenkin

46.

virkeenä ylhäällä, kummallista
sammuin

47.

otin lounaalla yhden sitten
monta, simahdin

48.

tein itse sopan

49.

taas syömään kiinalaiseen
jännittää joku hirveästi, en
tiedä mikä
kiinnikkeiden piirustusten tarkistus

53. PÄIVÄ

maalasin ekan pyhän laurin kesän
arkkitehtikaverit olivat saaneet valtionpalkinnon
mun nimi oli lehtijutun yhteydessä, mut ei ne mulle
edes soittanu

54.

sujuu
ja uskomattoman säännöllistä
kolmatta päivää, jokohan lähtis juhlimaan

55.

hyvä työpäivä lukuun ottamatta paria melko pahaa out of the blue
-tipahtamista itkun partaalle
pyhän laurin kesät onnistuivat erinomaisesti
alkuviikon oivallusten pohjalta

56.

samanlainen kuin eilinen
57.

vähän pompottelee
viimeistelen tänään kolme pyhän laurin kesää
kuvaan ne ja laitan näyttelyhakemukseen
tietää vaan hirveästi työtä ja väistämättömän kritiikin kestämistä

58.

puuron jälkeen kuntosalilla
autolla puutavaraa ja pleksiä
nyt laitteleen svingialustaa, vai tekiskö huomenna
teinpä svingialustan

60. PÄIVÄ

saija, vastasin pirkolle
lähin sit Tapiolaan
sopimaan luonnoksesta arabian arkkitehtiskabaan
turtiaisen toimistossa
rupesin yhtäkkiä punottamaan

61.

lähdin pankkiautomaatille
törmäsin annaan,
mentiin eliteen
sieltä kosken kanssa kuu-kuuhun
sovin pessi raution kanssa
dokkarin tekstistä
käytiin annan kanssa
herättämässä charles, ei ollenkaan tykännyt

62.

pirkko soitti
pirkko on kiva likka
semmonen tuntu että alan tunnustaa väriä

63.

siivosin

64.

tekstasin pirkolle ja saijalle
sai’ja soitti, halusi tietää
tykkäsinkö ulkonäöstä
sanoin että minusta ihminen näyttää siltä
mitä se ajattelee, sai’ja ei siitä tykänny
ei se mitään, en minäkään

83. PÄIVÄ

loput kiinnikkeet tuli cariitista
liian pieni toleranssi
kauheita ahistuksia, peittelin niitä manulta
illalla salilla teki mieli karjua täyttä kurkkua
heräsin yöllä
pakilan kirkon asiat pyörii mielessä

84.

tiistaina alkaa prismojen ripustus pakilan työmaalla
nosturi tuli, vakuutusyhtiö ei
suostu vakuuttamaan ripustusta
vastaava mestari tiuskii mulle kun yksi sen työmiehistä ajelee mun nosturia
huvikseen, huomenna porataan
ensimmäinen
reikä

86.

en saanut näyttelyaikaa Sculptorista

87.

siitä sitten työmaalle
kulmapora toimii
voi että olin hyvällä tuulella
manun kanssa otettiin muutama kalja
ostettiin vielä poravasara

88.

että meni myöhään
jouduin peruuttamaan auton perjantailta
rautakaupan kautta kaamee krapula
taksilla työmaalle
saatiin viimeinen lattarivi paikalleen
illalla teki mieli vaan levätä

89.

saatiin ensimmäiset valokuidut taisteltua
nyt tiedetään mitä tehdään
ei muuten jaksaisi

90.

tehtiin iltavuoro kirkossa
kaksi prisma-aukkoa kohta
välillä, autolla ajaminen on vaikeata
91.

kolmonen ja nelonen valmiina, illaksi
tuskatilat
onneksi manu on

92.

lupasin manulle hirveän määrän materiaaleja bonukseksi teoksen onnistumisesta, no
nyt tämä tulee mulle tosi kalliiksi
manu lähti

94.

viritystaso korkealla
nämä päivät ovat ratkaisevia gabrielin siivelle
vaalennamme tänään heijastavia elementtejä

95.

autettiin näyttelyn ripustamisessa
iski hirveä viinanhimo
ja illalla vielä teatteriin Kullervoa katsomaan
nukahdin ekassa näytöksessä

102. PÄIVÄ

taksilla kirkkoon
vaalennetut elementit toimivat
hyvin, kaamee kankkunen

103.

saatiin loput prismat
mahtavat meduusat aurinko
tekee kirkon seinille, uskomatonta
mutta eihän mies itke ilman syytä

113. PÄIVÄ

taksilla kirkkoon
aurinko heitteli meduusoja

114.

leiviskän porukat katsomassa
yksi kysyi tiesinkö tosiaan
sanoin että se vastaa
paitsi että meduusat ovat voimakkaampia kuin arvasin

115.

luulen etten enää tarvitse nosturia
jätän teoksen niukemmaksi
villejä unia

116.

luulen että Gabrielin siipi valmistuu tänään tai viimeistään huomenna
kirkossa totesin etten enää tee salille enää mitään, kiinnitettiin alaosan
heijastavat elementit ja laitettiin krypta kuntoon
sitten kannettiin kamat autoon, vähän jäi epävarma olo, ovatko heijastavat
elementit vieläkin liian tummat, päädyin kuitenkin tähän ratkaisuun, se saa
olla, kamat kannettiin ylös ja ruvettiin juomaan ja editoimaan videota ja
printtaamaan kuvia, join paljon
aamulla leikkasin tukkani

117.

luovutin teoksen työmaalla, annoin viimeisen laskun
juha ei vaikuttanut ainakaan päällepäin mitenkään erikoiselta
ehkä se tykkää duunista
kotona iski hirveä ahdistus, ihan niinkuin olisin tappanut jonkun

118.

ne liitosta tilatut matskut, ne on tosi kalliit
toisaalta voin itse käyttää osan ETEENPÄIN sanoi piru kun taiteilijaa korvista
kampesi…
vei piru syömään ja oli niin hyvää että piti ottaa kolmaskin olut

119.

pakilan kirkon viimeinen lasku
odotettua pienempi, jään omilleni jos
kirkko maksaa minun loppulaskuni

120.

kirjoitin YEL-hakemuksen tälle vuodelle, hirveä pakokauhu siitä että eläkeyhtiö
maksattaa mulla YEL-maksuja seuraavatkin vuodet niinkuin viimeksi ja kaikki
menee ulosottoon, kun ei ole tuloja, toivottavasti niiden sana pitää, että ne voi
päättää sen vain tätä vuotta koskevaksi

132. TYÖ

kaljaa tekee mieli
mieli tekee kaljaa
ei treviaa, ajoissa kotiin
muisti meni lopussa

143. PÄIVÄ

jotain, illalla, kävin kävelyllä, istuin
Töölönlahden rannalla ja
Manalassa
tosi paha mania päällä, yöllä
multa loppu veto bottalla

144.

oppilaiden kanssa kirkkopalvelun taiteilijaretriitillä
olo

165. TYÖPÄIVÄ

pitelen taas sänkyä selässäni
tapasin sattumalta pirkon

Minusta tuntuu, että vaikka on kirjoittamassa Markku Pääkkösen taiteesta, kovin helposti tulee kirjoittaneeksi Markku Pääkkösen henkilöstä ja tulee kirjoittaneeksi muutenkin jotenkin henkilökohtaisemmin kuin tavallisesti. Minä en tiedä mistä se johtuu.

Ehkä se johtuu siitä että Pääkkönen on sen verran avoin henkilö, että siitä vähän hämmentyy ja suojaus tipahtaa pois. Hän kun kertoo sumeilematta, niin puheessaan kuin omilla kotisivuillaankin yhtä lailla maailmankuvastaan ja sen kirpaisevista muutoksista kuin rakkaudestaan ja ryyppäämisistään. Hän istuu ateljeessaan ja kertoo minulle, haastattelijalle Omegapisteteoriasta, jonka mukaa maailmankaikkeuden kutistuessa taas joskus pieneksi syntyy lumetodellisuusgeneraattori, joka simuloi maailman kaikki tapahtumat yhdessä hetkessä. Tätä hetkeä hän on uusissa maalauksissaan kuvannut. Pääkkönen nauraa päälle, ja sanoo että veljensä sanoi häntä hulluksi tästä kerrottuaan. Pääkkönen tykkää kai olla vähän eriskumma, vaikka hän seuraavassa hetkessä varsin täsmällinen onkin. Hän tykkää myös tunnustaa, että ei kaikki ole aina arkkitehtien kanssa niin yhteisymmärryksessä sujunut, ja hän tohtii myös nauraen sanoa, että hän julkisissa teoksissaan lisää arkkitehtuuriin sen mitä siitä hänen mielestään puuttuu.

Eihän sellaista kai saisi ääneen sanoa.

Pääkköstä, Markkua siis, ei voi ottaa kovin etäisenä hahmona, mikä tuntuu sitäkin kummemmalta kun muistaa että hänen taiteensa katsotuimmat teokset ovat hyvin yhteisiä, yhteisöllisiä, ylhäisiä, transsendettisia, jopa epäyksilöllisiä. Nämähän ovat tietysti näitä julkisia teoksia, joissa Pääkkönen on tullut ”arkkitehtuurin iholle”, hallittuja ja ylhäisiä ihmeitä väreillä. Joskus jopa niin vihjauksenomaisia että ”talkkarin rouva ei nähnyt missä se taide on” kun hän kävi Pääkkösen teoksillaan jalostamaa kirkkosalia katsomassa.

Tuntuu kummalta, että Pääkkönen on niin kovin konkreettisesti persoonana läsnä, kun muistaa, että hänen ensimmäiset työnsä 80-luvulla olivat taiteemme eräitä aineettomimpia, tuonpuoleisimpia ja taiteilijapersoonan lähes kokonaan taustalle häivyttäviä. Tarkoitan tietysti Pääkkösen vastavaloteoksia, jotka olivat silkkaa väriä ja valoa. Se on kaunista ja sitä on mukava kattella, sanoo Pääkkönen lakonisesti niistä, ja sanoo kohta kyllä myös, että kyllähän se oli myös äärimmäisen kirkkauden kaipuuta.

Pääkkönen on kouriintuntuva persoona – hän kertoo ja kirjoittaa asioista hyvin maanläheisellä ja päiväkirjamaisen tunnustuksellisella tavalla. Kuitenkin huomaan että hänellä tuntuu taiteessaan usein käyvän niin, että vaikkapa kun on määrä maalata Kreikassa maisemia, ihan sellaisia yksittäisiä maailman palasia, niin työskentely kääntyykin sellaiseksi, että hän alkaakin maalata kuvia Omegapisteestä. Alkaa tehdä siis kuin koko maailmankaikkeuden selitystä.

Tai että kun hän on malttanut tehdä muutaman pienen, elegantin maisemamaalauksen Italiassa ateljeensa ikkunaan laittamansa teippineliön läpi päivittäin katsoen ja kun hänen ystävänsä haluaa sellaisen vielä ostaa, hän ”pilaa ne” liittämällä ne osaksi kolmiulotteista kuutiosommitelmaa. Jälleen kuin liitettynä osaksi suurempaa maailman rakennemallia.

Pääkkönen alkoi ”kyllästyttyään suorakaiteiden värittämiseen” kylläkin piirtää miesten kasvoja kaikki niiden persoonalliset piirteet huolellisesti ja tarkkaan havainnoiden, parin tunnin mittaisessa kohtaamisessa kahden ihmisen välillä. Piirrokseen Pääkkönen vielä merkitsi tuon erityisen hetken kellonajan. Tässä oltiin siis aivan erityistapauksessa. Mutta, kuinka ollakaan, Pääkkönen on päättänyt tehdä näitä naamoja sata ja yksi kappaletta. Niin paljon, että siitäkin syntyy jonkinlainen järjestelmä, kuin miehuuden koko kuva.

Pääkköselle ei vähempi kuin koko kuva, kuva kaikesta, tunnu millään riittävän.

Tosin Pääkkönen sanookin olevansa ”hirmu poukkoileva taiteilija”, että pisimpään hänellä jatkunut jotenkuten yhtenäinen toimintatapa on ollut tuo ”arkkitehtuurin iholla oleminen”. Mutta poukkoilustaan huolimatta Pääkkönen on kuitenkin kuin koko ajan hakeutumassa kohti suurta selitystä, suurta yhtenäisteoriaa, vaikka tietääkin ettei sinne perille pääse. Hän puhui aikoinaan varhaisten töittensä yhteydessä transsendentalismista, nyt hän puhuu niiden yhteydessä tuonpuoleisesta, sellaisesta minne tavoitellaan, mutta ei koskaan päästä. Pääkkönen harrasti nuorena meditaatiota, perusti taidekoulunkin sen ympärille. Nyttemmin taidekoulu Maa on muuttunut ja niin on Pääkkönenkin, hän tunnustaa tieteellistä maailmankuvaa, länsimaiseen tiedon tavoittelun ja karttumisen mahdollisuutta. Mutta olisiko niin, että siinäkin puhutaan siitä samasta ideaalista, jota lähestytään äärettömästi, mutta ei koskaan tavoiteta.

Kun Pääkkönen teki Kuopioon Männistön Pyhän Johanneksen kirkkoon taideteoksen, suunnitteluun vierähti kaksi vuotta. Itse maalaustyökin oli puolen vuoden mittainen killuminen kirkon katon rajassa.

Näen Pääkkösen taiteilijana kuin kahdessa arkkityyppisessä kuvassa, Ensin arkkitehtipiirustusten ja pienoismallin parissa kuin järkevän suunnitteluyhteiskunnan ikonina. Sitten niin lähellä taivasta kuin kuvaannollisesti ja symbolisesti voi päästä, kuin hartaudenharjoituksessa maalaamassa mahdollisimman tasaista väriä kirkon seinään, samanlaisessa taiteen, taiteilijuuden ja uskonnollisen ylistyksen perikuvassa jossa Michelangelo luo Sikstuksen kappelin kattoon maailmanrakenteen kuvaa.

Sitten seuraavassa kuvassa tuo sama mies puhuu masennuksestaan, rakkaudestaan tai ravintolakierroksestaan. Ja kertoo siitä kuinka hän joutui taiteen tielle, kuinka ”yksi tyttö jonka tunsin meditaatioympyröistä raahasi minut mukanaan Vapaaseen taidekouluun ja kun koulun oven aukaisi ja tuntui tärpätin ja dammarin ja muiden haju, ja siinä oli Thomas Nyqvist maalaamassa ja piti siveltimiä hienosti poikittain suussa, niin muilla tuli heti tunne että jumalauta, tänne mä jään.”

Pääkköstä taidettiin kehua Tor Arnen ja Carolus Enckellin oppilaista lahjakkaimmaksikin ensimmäisten näyttelyidensä aikaan.

Vapaan taidekoulun vankoista opeista tuli kyllä sitten etäisyydenottoa. ”Se muistutti jollain lailla uskonnollista yhteisöä. Jos sattumalta kokeili tehdä jotenkin muuten, niin ne oli yleensä oppilaskaverit jotka palautti ruotuun, siihen miten oli tapana tehdä.”

”Siveltimenjälki siellä myös muodostui monella helposti maneeriseksi, kun viiva ei ollut millään tavalla merkittävä, niin se ei voinut myöskään antaa mitään tukea maalaamiselle”

Paljon opettanut Pääkkönen suhtautuu nyt Vapaan oppeihin vähän vapaammin, värioppi on sentään melko hyvä työväline. Pääkkönen ryhtyi opettamaan, ”välittämään oppia” heti koulusta päästyään. Kyllä se tuntui hullulta, kun nyt tuntuu että vasta kun on toiminut parikymmentä vuotta ammatissa voi jotain opettaakin.”

Pääkkönen on nyt sen verran ammatissa toiminut, mutta ei juuri enää opeta, mutta suostuu sentään sanomaan opettamisesta, että kyllä hän painottaisi ainakin sitä, että pitäisi hankkia aihe. Väri ei ole riittävä syy.

Pääkkösen onkin ehkä ollut poukkoileva taiteilija. Lallukan taiteilijakodin ateljeen seinällä on tosiaan paljon kaikenlaista materiaalia ja valmista: pientä ja suurempaa, täsmällisiä kolmiulotteisia värikilpiä ja ekspressiivisiä värimeren kuohuja, piirroksia, on polaroidkuvia ja ”päivän mietelauseita” Kantia ja minkä mitäkin.

Konkretiasta, jostakin materiaalisesta taide kuitenkin syntyy. Pääkkösenkin, joka varmaan vieläkin monesti mielletään eteeriseksi värimaalariksi, töissä vilahtelee kouriintuntuva. Muutaman vuoden takaisissa töissä osa väreistä syntyi aidoista kivipinnoista, kova luonto antoi värin. Pääkkönen on maalannut myös vettä eri paikoissa, eri aikoina, eri ilmansuuntiin katsoen, koordinaatit ja aika maalauksen nimenä todistavat tilanteen aivan tietyksi ja erityiseksi.

Ja on muistettava, että Pääkkönen on aivan alusta asti venyttänyt maalausta kolmiulotteiseksi, siis materiaaliseksi ja tietyssä tilassa fyysisesti olevaksi kappaleeksi. On hyvä muistaa, että värillä, vaikka kuinkakin pyhän ja aineettoman tuntuisella, on kuitenkin oltava paikka sijaita. Pääkkösellä oli yhdessä vaiheessa isoja symboleita, kilpiä, miekkoja ja sauvoja värin kantajina. Onpa sitten mukana näitä kuviakin, on maisemia, on miesten päitä. Pääkkönen on hirmu hyvä piirtämään, milloin lie senkin oppinut.

Väreissä ja väriopissa tuntuisi olevan jonkinlainen viisasten kivi, ainekset kuvataiteen järjestelmäksi, kuin musiikissa. Mutta Pääkkönen, väriopin läpikotaisin tunteva taiteilija kieltää että löytyisi mitään absoluuttista ja yhteisesti jaettavaa kokemusta värien vaikutuksesta. ”Nämä värin vaikutukset tulevat niin henkilökohtaisista asioista, ei niitä voi arvata. Jos lasta on vaikka pahoinpidelty keltaisessa huoneessa, hän kyllä vihaa keltaista koko ikänsä.” Väri on Pääkkösen mukaan hieno juuri siksi, kun se on niin suhteellinen, herkkä ja subjektiivinen.

Opeta sitten sellaisesta oppia.

On siis olemassa yhteisiä järjestelmiä, vaikka niiden henkilökohtaista tunnevaikutusta ei voi arvata. Jokainen tuntee omia tunteitaan. vaikka kuinka järjestelmän sisässä olisi.

Tai niin kuin Markku Pääkkönen sen niin Markku Pääkkösmäisesti laittaa: ”kaikki on maailmanselitystä, kuten sekin miten paljon rakastaa ja miksi.”