Jouni Tossavainen
Taulun sivussa
Runoilijan ja kuvataiteilijan keskustelupöytäkirja
(Julkaistu Parnasson toisessa kirjassa 2003)
Tapasin Markun Manalassa. Yöjuna odotti, mutta valkean liinan tuhkaannuttua saman pöydän toiselta taiteilijalta oli luvassa viinapullo. Väännettyäni kättä hänen naisensa kanssa ne lähtivät omille jatkoille. Onneksi Markku sanoi järjestävänsä viinipullon porraskäytävään. En sitä uskonut, Lallukan portaissa oli pakko. Yöjuna lähti ilman minua.
Markku eli aikansa kolmiossa. Nainen, jota kumpikaan miehistä ei saanut, oli myös Ellen Thesleff. Markku halusi Elleniltä lapsen, mutta taiteilijalla oli jo kaksi, eikä Thesleff halunnut urasta pois uusia lapsivuosia. Eikä Markku.
Joskus he kellivät samassa sängyssä kolmistaan: Pirkko, Markku ja toinen mies.
Keittiön patjalla lapseton Markku makasi kolme kuukautta. Aina ei jaksanut liikahtaa vessaan. Unessa hän tunsi, miten kusi lämmittää kuin lapsena.
– Kun ei seiso, kusi ei lennä edes kaarella, sanoi masentunut Markku.
Hän pilasi yhteisen Italian-matkan ryyppäämällä, ja Markun mielestä Pirkon poika halveksi häntä selvästi. Ateljeen pöydällä pölyttyy kuitenkin muutamia neliömaisemia, joista näkee Italian eikä pelkkää grappaa tai Ellen Thesleffiä.
Seuraavaksi Markku aikoo piirtää sata miestä. Kimmoke tuli vanhempien kuvasta, joka nojaa seinää vasten. Aamun ja viinin valossa tunnistan siitä hänen isänsä ja äitinsä, joista Markku kertoo lisää kuin psykologille. Kun sanon sen, Markku vastaa:
– Psykologi sanoi, että paras pikalääke masennukseen on ryyppääminen.
Eliten ikkunapöydässä mietin, miten kääntää itsensä sivuun, kun toisen kännykkä soi. Ehkä lähden seuraavalla junalla. Markkua muistutetaan, pitäisi olla juryttämässä kello viisi. Meinaa tulla kiire.
Markun entisen oppilaan kanssa matkustamme kohti pohjoista. Perillä kirjaston pihalla taiteilija Sirenin sinisistä falloksista yksi on poikki. Siinä on särö niin kuin liian pitkä krapula hyvän elämän keskellä.
– Nyt pitää käydä vessassa, Markku sanoo keskusteltuamme muutamasta taulusta maalareiden keskellä. He menevät, ja minä tupakalle. Sitten minäkin ryypylle. Palkaksi luvatut kaksi lekaa viskiä ovat kaksi pientä pulloa.
– Tuossa on tuttu aihe, sanoo nainen, jonka taulua väitin ei-kehitellyksi ideaksi. Tätä minä pelkäsin.
– Yhdessä on korkki, keksin viskin hajun peitoksi.
– Sanoo nyt sitten. Minä olen valmis, sanoo vielä hirveämpiä töitä maalannut.
– Nyt pitää käydä vessassa.
Vessassa sanon, että korkeintaan yksi. Muuten kääntyy kännin puolelle. Siitä ei ole pitkä jono Manalaan, mutta liian pitkä matka junaan.
Seuraavana aamuna asemaravintolassa asti kerrotaan, että pojilla oli performance. Kun Markku ui lumessa alasti, poliisi vaatii housut jalkaan. Hän kiitti ystävällisestä neuvosta. Esitys päättyi oksennukseen ateljeen lattialla. Markku ui siinä selkää ja kroolia. Ja siltä taiteilija haisee, kun halaan häntä Kuopion junaan noustessani.
II istunto
Toisen tapaamisen aluksi Markulle on tullut kysely John Giffordilta. Editor in Chief toimittaa teosta 2000 Outstanding Europeans of the 21st Century. Markku ei taida lähettää tietojaan.
– Takana loistava tulevaisuus, hän sanoo. Se sattuu hyvin yhteen eilen korvaan tarttuneen runoilija Heli Laaksosen säkeen kanssa:
”Kuolema on saamaton mies.”
Markku istuu telineensä ääreen, terottaa kynän ja vilkaisee riihensä takaa. Miten sitten näin harmoninen mies, joka aloitti uransa lupaavana Albersin väriopin soveltajana 1980-luvulla, saattoi masentua?
– Minähän olen tavoitellut ihannetta. Mutta murhamieskin voi uskoa Jumalaan, Markku aloittaa.
Kysyy sitten, maistuuko lasillinen punaviiniä.
Sytytämme myös tupakat. Muistelen psykologin sanoneen, että paras pikalääke masennukseen on ryyppääminen. Ja nauru. Kuolema on saamaton mies. Kippis!
– Joskus mokat rassasivat helvetisti, mutta nyt olen varannut itselleni ’intohimoisen epäonnistumisen’ mahdollisuuden, Markku vakavoituu.
– Kahdeksankymmentäluvulla ihanne oli niin läsnä, voimaa oli.
Tämän kauden työt tuhoutuivat syysmyrkyssä Kellokoskella joskus 1986-87. Ihannekauden päätyöksi ja päätökseksi jäivät kuopiolaisen Männistön kirkon maalaukset.
– Tämän lähemmäs Jumalaa en pääse, tajusin keikkuessani 15 metrin korkeudessa. Tallinnalainen kuvataiteilija Leo Lapin sanoikin, että Markku, sinä voit nyt lopettaa taiteen tekemisen.
– Minun mielestä se oli vasta alku. Esimerkiksi Anish Kapoor väittää, että hänellä ei ole mitään sanottavaa verrattuna papujen viisauteen. Olen päinvastaista mieltä. Ihminen voi ajatella, emootiot ovat tärkein voimavara. Ihmiselle tunteet ovat tärkeintä. Miksi ei voi herättää tunteita? Maan multa on ihanaa!
– Ja oksennus, jossa voi pyöriskellä, muistutan performancesta siltä ajalta, kun hän piteli sänkyä
selässä noin kolme kuukautta keittiön nurkassa.
– Aivan. Äly toimii omalla alustallaan, tunteet munissakin, ja tässä välissä eläminen on hankalaa.
Ihanteelliseen vuosikymmeneen kuului 15. 8. 1986 myös 25 metrin TM-sidhi joogalento, jonka III-palkinnon Markku kaivaa kirjahyllystä. Tältä ajalta muistan laihan Markun, joka istui savolaisen Pekkalan mökin porstuan portailla ja maalasi vesiväreillä rehottavaa heinikkoa luhistuvan navetan edessä.
Vesivärityö oli kuulemma tilaustyö eikä se valmistunut koskaan.
Loistavan 80-luvun jälkeen 90-luku meni hakuseen. Nyt Markku sanoo keränneensä työkalut, joilla hän yrittää kaivautua ”taivaan kirkkaudesta maan multaan”.
– Nyt minulla on palikoita, jotka ovat vähän niin kuin kapinointia ’esteettistä ennakkoluuloa’ vastaan.
Toisaalta Markku pitää sitä vähän samana asenteena kuin 80-luvun alussa, kun hän löysi kolmiulotteisuuden.
– Pitkään olin kuin aasi, jolle on pidetty vähän porkkanaa. Tajusin lopulta, että voin olla itse taiteilija.
– Vituttaa, kun ei voi sanoa nuorille kunnianhimoisille opiskelijoille, mitä tapahtuu 20 vuoden kuluessa.
– Aamupiirros on puro, sattuman herkkä hetki, joka johdattaa kättä ilman pakkoa. Iltapäivä on jo pakottamista, ja kännissä se on vaan kyntämistä.
– Kännissä piirtää vain ihmisen kaavakuvaa. Humalatila on väkivaltaa, puskemista elämän voimia vastaan. Ja kun tarpeeksi juo, aivot mukautuu. Herkkyys jää pois.
Työ on Markun mukaan valmista silloin kun pitää pysäyttää tekeminen. Että enää ei voi tehdä.
– Olli sanoi, että ota vähän kiloja pois, ja Markku otti miehestä, jonka kasvokuvan näen hänen takanaan seinällä.
Kynä pysähtyy, ja piirtäjä kysyy, mitä on onnellinen elämä? Milloin voi sanoa, että I’m content? Malli ei osaa vastata.
– Mä haluan kohdata ihmisen 1-2 tuntia. Tästä en halua tinkiä, sitten etunimi ja päivämäärä alle, sanoo Markku.
– Taiteellista vapautta on myös hylätä, vaikka taiteilijan perusominaisuutena on löytäminen.
– Helvetin makee ajatus, että ei tarvitse toimia taidemaailman ehdoilla. Voi tehdä psykologille vaikka maisemamaalauksen tuntipalkalla. Mut en mä tiedä, tuleeko siitä mitään.
Markku repii kuvani kahtia ja heittää roskikseen.
Anish Kapoorin näyttelyssä kirjoitan ylös valmiin tekstin:
”Teoksen pinta on hyvin arka.”
III istunto
Kolmannella kerralla satun oikealle ovelle ilman kännykän neuvoja. Lallukan ateljeesta lähti juuri ennen minua Paavo Hohti. Minä olen mies numero 48, jos kuvani nousee tällä kertaa seinälle.
– Sä oot Elviksen näköinen, sanoo Markku piirroksestaan, joka on piilossa puisen levyn takana.
Hohti oli välillä Clintonin, toisinaan Ilaskiven näköinen. Lopputuloskin jotain siltä väliltä, ainakin piirtäjän mielestä, koska hän harmittelee klassista virhettään: kuvan toinen puoli on piirretty toisesta kulmasta.
Kello mittaa seinällä. Espresso höyryää maidon kera kupissa.
Nyt Markku ei puhu sadasta vaan sadasta ja yhdestä miehestä, jotka eivät tule valmiiseen työhön
aikajärjestyksessä, vaan mieluummin vaalean ja tumman vaihtelevassa järjestyksessä.
Valmiin kuvan Markku skannaa ja printtaa, lähettää vielä e-maililla kotikoneelle. Veikkaan, että kustantaja saattaisi käyttää sitä seuraavan kirjan liepeessä.
Työhuoneessa laitan Markun piirroksen maalaustelineeseen uunin ja kirjahyllyn väliseen nurkkaan. Avaan tietokoneen ja kirjoitan:
”Miehen nro 48 kuva tuli perille. Samalle levykkeelle laadin juuri kolmannen romaanini varmuuskopiot. Ehkä siitä siis jotain tulee, siis kirjasta. Entä näyttelystä? Miehen nro 48 näki muuten eilen velipoikani Rane ja sanoi, että ihan on näköinen.
– Kylläpäs onkin, sanoi, ja se on paljon sanottu velipojalta.
Mies nro 48 tuijottaa nyt maalaustelineeltä uunin nurkasta tätä työhuonetta. Katsotaan kuinka kauan katse kestää ja jakaus pysyy. Muuten ensi viikonloppuna on Helsingin kirjamessut. Lienetkö Töölössä ja mahtuuko yöksi, jos en saa kämppää Villa Kivestä niin kuin epäilen?
Ei muuta kun terveisin ja hyvää viikonloppua toivottaa
Jouni”
Viimeinen istunto
Neljännellä vierailulla tutustun Lallukan vessanpönttöön. Sen vierestä herättyäni kiipeän yläparvelle ja aamulla Amos Andersonille.
Ensimmäisestä vierailusta muistuttavien keskustelujen jälkeen Markku ojensi aanelosen, jota yritin lukea Urhon pubissa. Vaikka oli alkuilta, en saanut selvää, mutta sanoin olevani tyytyväinen, että tekstiä ei lähetetty Hesarin yleisönosastoon.
Sytytimme tupakat Urhon pubin tungoksessa ja luin seisaaltani tekstin, jonka Markku oli aikonut lähettää Helsingin Sanomien yleisönosastoon. Sanoin toisen kerran, että ei lähettäisi. Laittoi kuitenkin sähköpostiin ja monelle muullekin.
Tiisalan jälkeen noin liuskan mittainen juttu toi mieleen kirjailija Harri Sirolan ja hänen haparoivan puheensa Jeesuksen ympärillä. ”Enkelinpoika nasaretilainen” julkaistiin Sirolan itsemurhan jälkeen.
Sirolasta ajatus pomppasi toiseen kirjailijaan, joka käveli samalla tavalla kuin Markku. Tämä kirjailija kehitteli romaania, jossa koko kristinuskon tarina avautuu Golgatan kautta, laajeten ihan kuin kiven heittäisi veteen. Minusta tuntui silloin, vaikka en voinut sanoa mitään kirjailijan tarkkojen, syvänsinisten silmien alla, että ainoastaan hilsepilvet tulisivat laajenemaan hänen takkinsa hartioilla.
En sotkenut Markun vesiä näillä, eikä hän inttänyt kommenttia sen jälkeen, kun sanoin ehdottoman ein julkaisemiselle. Toinen, Golgatan kautta laajeneva kirjailija kyllä ihmetteli, miksi ihmiset yleensä hämmentyvät näistä jeesusjutuista. Epäilin siinä olevan taustalla vanhan pelon hänen nimensä turhaan mainitsemista. Juttu päättyi siihen, syvät silmät liukuivat pois, jähmenivät. Näin me pysäytämme toisiamme kuppilan kiireessä ja avajaisten tungoksessa. Niin me osaamme pystyttää seinän eteemme salamannopeasti puolihuolimattomilla peittelyillä, jotka paljastavat ihan riittävästi.
Siksi en sanonut Markulle muuta kuin että ei laita eteen päin. Kun teksti lähti hänen koneelta ympäri maailmaa, minä vapauduin. Koska hän kyselemättä luottaa enemmän itseensä kuin minun näkemykseeni, myös minulla on lupa julkaista, kirjoittaa hänestä mitä hyvänsä.
Ihminen.
Sinulle on valehdeltu.
En minä ole käskenyt sinua tappamaan toisia ihmisiä minun nimissäni.
En minä ole käskenyt sinua peittämään päätäsi, pitämään partaa enkä alistamaan naisiasi tai silpomaan pienten lastesi sukuelimiä.
Sinulle on valehdeltu.
Tämä maapallo on yksin minun. Minä olen sen luonut. Olenluonut sinut sitä asuttamaan ja siitä huolehtimaan. Mikään paikka ei ole erityisesti sinulle tai sinun suvullesi tarkoitettu.
Vanhat miehet ovat valehdelleet sinulle.
Minä en ole luvannut sinulle enkä sinun suvullesi maata mistään. En ole käskenyt sinua ajamaan naapureitasi pois sieltä missä he asuvat.
Tämä maapallo on kokonaan pyhä. Mikään paikka tässä kodissasi ei ole toista pyhempi tai lähempänä minua. Yksikään maapala ei ole toista pyhempi, yksikään joki ei virtaa toista pyhemmästi, yksikään kivi tai sinun rakentamasi muuri tai rakennus eiylistä minun kunniaani paremmin kuin mikä muu tahansa.
Sinulle on valehdeltu.
En minä ole käskenyt sinua rakentamaan temppeleitä omaksi kunniakseni. Sinun sielusi on minun temppelini ja minun kuvani, ellet itse ole sitä vihan pimeydellä turmellut. En minä ole käskenyt sinun kumartaa itseäni tai mitään paikkaa tai mitään kuvaa. Katso hiljaa sydämeesi, sieltä löytyy minun temppelini avain ja portti, se on ainoa tie minun luokseni. Ja katsoaksesi sydämeesi sinun ei tarvitse kumartaa minnekään eikä ketään.
Ihminen. Sinulle on valehdeltu.
Sinä et pääse paratiisiin tappamalla veljiäsi ja siskojasi. Sinä ja kaikki sinun veljesi ja kaikki sinun siskosi, kaikki ihmiset, olette minun lapsiani. Tappamalla veljiäsi ja siskojasi sinä tuhoat minun tomppelini tulia, jotka itse olen heidän sieluihinsa asettanut. Tappamalla veljiäsi ja siskojasi ja tappamalla itsesi sinä estät heiltä ja itseltäsi mahdollisuuden tulla minun tyköni.
Sinulle on valehdeltu.
Paratiisi tulee maan päälle. Siksi minä annoin maapallon sinulle, jotta asuisit sitä ja pitäisit siitä huolta, opettelisit elämäsi aikana ajattelemaan ja rakentaisit lahjastani paratiisin.
Se on sinun tehtäväsi.
Sinun,
Jumala
Isänpäivänä lähden koiran kanssa retkelle. Kierrämme Männistön kirkkoa, koska haluan nähdä Markun maalaukset vielä kerran ennen kuin hän saapuu Kuopioon MaisemaGallerian avajaisiin. Vihdoin liukastelemme alaovelle, jonka mukaan ”sisään pääsee keskimmäisestä ovesta”. Yksikään kolmesta ovesta ei aukene meille.
Illalla kuulen, että Markku jatkaa yhteistyötä arkkitehti Leiviskän kanssa. Työ sujuu niin hyvin, että pitää lähteä yöjunalla.