All articles

Markku Pääkkönen: Läpinäkyvä seinä

”…arkkitehdit voivat oppia taiteilijoilta sellaisten tunnealueiden tuomista teoksiin, mitä arkkitehtuuri ei käsittele.” Juhani Pallasmaa Markku Pääkkönen Läpinäkyvä seinä Väriavaruus Väri pakenee määritelmiään. Se on aina toisen näköinen kuin oletin. Väri on kuin kvanttitila, vasta kun se mitataan (tai tässä yhteydessä, kun sekoitan sen ja asetan sen paikalleen) se muuttuu yhdeksi niistä mahdollisuuksista, joita sillä oli. […]

”…arkkitehdit voivat oppia taiteilijoilta sellaisten tunnealueiden tuomista teoksiin, mitä arkkitehtuuri ei käsittele.” Juhani Pallasmaa

Markku Pääkkönen

Läpinäkyvä seinä

Väriavaruus

Väri pakenee määritelmiään. Se on aina toisen näköinen kuin oletin. Väri on kuin kvanttitila, vasta kun se mitataan (tai tässä yhteydessä, kun sekoitan sen ja asetan sen paikalleen) se muuttuu yhdeksi niistä mahdollisuuksista, joita sillä oli.

Kun haetaan vain esteettistä ilmettä, siis sitä aluetta missä minäkin toimin ja värejäni sekoitan, värin voi määritellä vain suhteessa viereiseen väriin ja ympäristöönsä. Voi värin määritellä muillakin tavoilla: voi perustaa valintansa historiallisiin viitteisiin, symboliarvoihin, erilaisiin värijärjestelmiin, uskomuksiin, kuvitelmiin värin psyykkisistä vaikutuksista, kummallisiin oppirakennelmiin tai kaupallisiin sävytys- ja sopivuuskarttoihin.

Värien rinnastuksilla voi rakentaa visuaalisia tiloja, jotka voivat viitata mihin tahansa. On eri asia, käsittääkö katsoja, tilan käyttäjä ne muuksi kuin kauniiksi tai rumiksi tai ”tosta mä tykkään” tai ”karmee väri” –tiloiksi.

Värin käyttäminen ei vaadi tietoa, se vaatii taitoa ja osaamista. Ja kuten kaiken taidon ja osaamisen, myös värinhallinnan oppii harjoittelemalla, käyttämällä värejä. Ja pitkänkin harjoittelun, pitkänkin kokemuksen perusteella voi tehdä väärän valinnan, väri pettää.

Väriavaruus sisältää kaikkien värien kaikki mahdolliset sävyt ja niiden kylläisyys- ja valoisuuserot. Keskivertoihminen pystyy näkemään niistä 3,5 miljoonaa, siis mitkä tahansa 3,5 miljoonaa, riippuen siitä mistä väristä aloitetaan.

Kuljen väriavaruudessa vapaasti. Voin aloittaa mistä väristä haluan. Rakennan ensin vision, konseptin, piirustuksen, suunnitelman, joka muistuttaa ehkä matemaattista kaavaa. Tämän värin täytyy olla samanvaloinen kuin viereisen, mutta sen on poikettava siitä sävyltään tuon verran. Kun kuljetan värisarjaani eteenpäin pitäydyn valitsemassani rakenteessa, ja jos lopputulos vastaa visiotani, ja jos olen valinnut aloitusvärini niin, että väriavaruus riittää sen toteuttamiseen, minun ei tarvitse aloittaa alusta.

Vastavalo

Kun asetan kaksi laudankappaletta ikkunaa vasten, vasten valoa niin, että toinen osittain peittää toista, etummainen heijastaa takimmaiseen ikkunasta tulevan valon. Ja kun maalaan etummaisen laudan takapuolen jollakin värillä, se takana oleva värjäytyy sillä. Maagisesti.

Syntyy ihmeellinen, taivaallinen aineettomuuden tuntu. Väri muuttuu valoksi ja lauta paperiksi. Ja kun juoksutan laudan pinnalla värisarjojani, väri muuttuu avaruudelliseksi, läpinäkyvän tilan kaltaiseksi.

Juha Leiviskä käyttää taloissaan valoa hajottavia puupalkkeja, jotka vastavalossa muuttuvat läpinäkyvän kaltaisiksi. Leiviskä veistää valoa. Hän kuljettaa sitä hyvin taitavasti.

Olin hyvin otettu, kun hän pyysi minua suunnittelemaan Männistön Pyhän Johanneksen kirkon kirkkosalin taideteosta (Valo, Armo, Lohdutus 1992). Koska tiesin että joudun toteuttamaan teoksen paikanpäällä rakennusvaiheen aikana, harjoittelin värisarjojani pari vuotta pienoismallin avulla. Maalasin ne kirkon seiniin ja valoa heijastaviin palkkeihin sen puolen vuoden aikana, jona kirkon sisätilat valmistuvat.

Onnistuin mielestäni hyvin. Tietysti silloin, kun telineet oli purettu ja näin teokseni ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan, olisin halunnut tehdä jotain toisin. Mutta niin minä aina haluan, kun työni valmistuu. On vaikeaa luopua. Mutta on myös parempi jättää teos mieluummin hieman keskeneräiseksi kuin työstää se ylivalmiin täydelliseksi.

Pakilan Hyvän Paimenen kirkon alttaria hallitsee Leiviskän valoa veistävä vertikaalisuus. Kun olin saanut alttarin mallin valmiiksi ajattelin, että tuohon en haluakaan puuttua, se ei tarvitse mitään. Tein sen kuitenkin, osittain Leiviskän toimiston ja osittain assistenttini kannustuksesta (Gabrielin siipi 2002).

Kun prisma-ajatuksen toteutus tuli mahdolliseksi, luovuin värisarjoista. Olin tosin omissa teoksissani luopunut niistä jo aiemmin. Olihan Männistön kirkkokin jo kymmenen vuotta vanha

Rakensin teoksen prismojen ja yksittäisten heijastusten varaan. Aikaa oli vain alle vuosi, liian vähän. Valon vaihtelun tutkiminen jäi teknisten yksityiskohtien hiomisen jalkoihin. Hajotin värilliset heijastukset pitkin alttariseinää. Ne ovat tummia, no, tummin niistä on vaaleampi kuin talvinen ihoni, mutta silti ne heittävät valkoiseen palkkiin varjon kaltaisen heijastuman.

Ja silti tunnen onnistuneeni. Juhakin kertoi vähän aikaa sitten tottuneensa jo teokseen. Ehkä, jos olisin voinut työskennellä Pakilan mallin kanssa yhtä kauan kuin Männistössä, teos voisi olla jonkun verran toisen näköinen…

Rakennuksen iholla

Istuin Pentti Kareojan toimistossa ja silppusin ARK-housen värikartastoa.

Kareoja oli jo toiminut jonkinlaisena julkisten töideni kummina tai hyvänä haltijana tutustuttamalla minut muun muassa Leiviskään. Tein hänen kanssaan myös useita julkisia taidekilpailuja, joissa mielestämme oli paikka arkkitehtuurin ja kuvataiteen vuoropuhelulle.

Liimailin leikkaamistani värikartan kappaleista viisi versiota Vuosaaren Mustakiven korttelitalon sisäänkäynnin julkisivusta (Enkelin tikapuut 1998).

Olin aiemmin tehnyt kaksi värityssuunnitelmaa: kilpailutyön Tikkurilan väritehtaiden julkisivuihin ja Esa Laaksosen pyynnöstä Siilinjärven kylpylän kokoustilaan.

Alue oli minulle hyvin outo. En päässytkään itse sekoittamaan värejä, vaan jouduin rakentamaan konseptini arvuuttelemalla, löytyisikö tuosta väritehtaan kaksituhatta eriväristä lehteä sisältävästä pakasta yksi yhdistelmä, joka toteuttaisi nämä antamani ehdot…

En voinut vaikuttaa arkkitehtuuriin muuten kuin jakamalla pinnat värien avulla uudestaan. Olin iholla.

Teosten tilauskonseptikin oli toisenlainen kuin normaalissa taideteoksessa. Kareoja oli onnistunut ujuttamaan ajatuksen värisuunnitelmasta ja sen toteuttamisesta talon rakennuskustannuksiin. ”Näin saatiin täysverinen taideteos murto-osalla taideteoksen tavanomaisesta hinnasta”, sanoi Kareoja.

Ystäväni puistelivat päätänsä, kun kerroin mitä minulle maksettiin. Mustakiven osalta tilaajana toimi Helsingin kaupungin taidemuseo. Diskurssiin osallistui myöhemmin vielä toinen kaupungin viranomainen, joka ruuvasi pysäköinti kielletty –merkin keskelle teosta. Historiallista kerrostumaa?

Vaasan Pikipruukin korttelin värinauha toteutettiin useammassa osassa (Intervallit 1-3 1999-2002). Materiaalina oli vähän yli sata sävyä sisältävä pinnoitettujen kovalevyjen värikartta. Konseptien määrä supistui jo lähtökohdiltaan huomattavasti ja oli sitten lopulta itsestään selvä. Vähätkin värit sijaitsevat väriavaruudessa. Mikä tahansa väri sopii mihin tahansa väriin. Riittää, että ne sijoitetaan määrällisesti oikein toisiinsa.

Mauri Korkka pyysi minua osallistumaan asemaakaavaluonnostensa värityssuunnitteluun (Siirtymiä 2000). Konsepti oli jälleen uusi ja outo ja vei minut yhä kauemmaksi värien sekoittamisen fyysisestä vuorovaikutuksesta.

Suunnitella ihoa talon ideaan. Luoda väritys, joka voisi ehkä jollakin tavalla olla mahdollinen, tietämättä mitään materiaaleista, vain lopullisen tilan aavistukseen pohjautuen. Ajatus soti kaikkea sitä vastaan, mitä olin väreistä oppinut ja miten olin oppinut värejä käyttämään. Ja se ajatus osoittautui sitten hyvinkin mielekkääksi ja mielenkiintoiseksi prosessiksi, jossa konsepteja voi tietokoneen avulla kehitellä loputtomasti miettimättä sitä, mahtuvatko ne väriavaruuden toteutettavissa oleviin osiin.

Miten päätöksentekoprosessi sitten suhtautuu asemakaavaluonnoksiin tehtyihin värisuunnitelmiin onkin toinen tarina.

Olla osa taloa, eli mihin arkkitehtuuri loppuu ja mistä taide alkaa

Työskentelen sellaisella taiteen alueella, jossa teoksen tunnistaminen taiteeksi on hankalaa. Minulta on useaan otteeseen kysytty toteutanko arkkitehdin suunnitelmia teoksissani. Toisaalta kun menen taiteessani niin lähelle, talon iholle asti, olen ehkä joissakin tapauksissa tullut teoksellani vaikuttaneeksi arkkitehtuurin ilmeeseen voimakkaastikin.

Taide merkitsee minulle arkkitehtuurin henkistämistä ja sen oman hengityksen syventämistä. Omaperäisyyden ongelma näissä yhteyksissä on toinen kuin tauluun maalaajalla. Minulle arkkitehtuuri, talo, on maalauspohja. Tutkin maalauspohjani ja ’omaperäisyyteni’ vuorovaikutusta ja otan talon yhdeksi teokseni kerrostumaksi. Lähestymistapani on kuitenkin ennemmin visuaalinen kuin konseptuaalinen.

Maalaan toki taulujakin. Ne ovat vain vääjäämättä jääneet varjoon todellisemman kiinnostuksen kohteeni taakse. Tauluni ovat kuin seiniä, joiden ihoa muuntelen, joilla haen konsepteja uusiin taloihin.

Väriavaruus, niin iso kuin se onkin on vähitellen käynyt minulle riittämättömäksi. Ihmisen aivot, havainnonteon ja ajattelemisen lainalaisuudet sen sijaan kiinnostavat minua yhä enemmän.

Mitä, jos kykenisin valon ja ihmisen näkemisen tavan avulla muuntamaan havaintoa talosta: rakentamaan läpinäkyvän betoniseinän?