Markku Pääkkösen kommenttipuheenvuoro Pyhyys ja arkkitehtuuri –symposiumissa 11.1.2003.
Tämä on subjektiivinen kuvaus siitä miten olen tullut tehneeksi kaksi alttaritaideteosta.
Minä olen taiteilija. Minun parhaat maalauspohjani ovat arkkitehtuuria. Tähän asti suurimmat teokseni (sekä fyysisesti suurimmat, että taiteellisesti parhaat) olen tehnyt Juha Leiviskän suunnittelemiin kirkkoihin. Hän on suunnitellut tähän asti parhaat maalauspohjani.
Työskentelyn lähtökohtana Leiviskän suunnittelemat alttariseinät ovat olleet minulle helppoja. Leiviskä veistää valoa, niin minäkin teen. Leiviskä käyttää teoksissaan heijastuvaa epäsuoraa valoa, joka itsestään muotoutuu aineettomaksi illuusioksi. Niin minäkin olen tehnyt vastavaloteoksissani. Minun on tarvinnut lisätä Leiviskän veistämään valoon vain väriä.
Kysymys siitä missä kohdassa näissä teoksissa arkkitehtuuri loppuu ja taide alkaa, on minulle yhdentekevä. Minä olen maalari. Olen maalannut maalauspohjiini niin hyvät teokset kuin olen osannut. Loppuosan teoksesta tekevät katsojan silmät ja aivot jotka reagoivat valon muutokseen.
Työskentelytapani on aina sama. Luonnostelen ja ajattelen teosta mielessäni. Aluksi kaadan mielessäni maalauspohjalle kaiken mitä päähän pälkähtää. Sitten siivoan sen ja katson jäikö mitään jäljelle. Siitä mitä jäi jäljelle lähden liikkeelle. Pyrin työskentelemään mahdollisimman paljon vain ajattelemalla. Syy siihen on se, että kyllästyn helposti. Jos ryhdyn liian varhaisessa vaiheessa muokkaamaan teosta reaalimaailmassa, minua ei huvita tehdä sitä enää valmiiksi. Yritän tehdä aina teoksen jota en ole vielä nähnyt.
Näissä tilausteoksissa luonnos oli kuitenkin pakko tehdä, ja Männistön tapauksessa siihen oli vielä erityinen syy. Tiesin että joudun maalaaman teoksen paikan päällä rakennustyön vielä ollessa käynnissä, enkä näkisi mitä olen tehnyt ennen kuin telineet on purettu. Niinpä jouduin harjoittelemaan ja arvioimaan kokonaisuutta pienoismallilla. Ei se sitä pilannut, turhaan pelkäsin.
Molemmissa tapauksissa, sekä Männistön Pyhän Johanneksen Kirkossa että Pakilan Hyvän Paimenen Kirkossa paikallinen seurakuntayhtymä hyväksyi Leiviskän ehdotuksesta tekemäni luonnoksen, ja teokset toteutettiin seurakuntayhtymien tilaustöinä.
Ennakkoehtoja minulle ei asetettu kummassakaan tapauksessa, ei arkkitehdin eikä seurakunnan puolelta.
Kuopiossa seurakuntayhtymä halusi tehdä kirjallisen alihankkijasopimuksen pankkitakauksineen. Minä olen taiteilija, ei minulla ollut omaisuutta antaa pankille vakuudeksi, niinpä vanhin veljeni joutui tukemaan köyhää taiteilijaa panttaamalla talonsa. Toteutin teoksen maalamalla sen paikanpäällä suoraan seinään, akryylimaalauksena silikonihartsiemulsiolle. Asuin työskentelyni aikana seurakunnan vierashuoneessa.
Työskentely sujui hyvin. Työmaan vastaava mestari ilmoitti minulle hyvissä ajoin etukäteen koska ja minne pääsen maalaamaan. Ollessani huojuvilla telineillä viidentoista metrin korkeudessa kattoikkunoiden alla keskikesän auringon kirkkaudessa maalaamassa, ajattelin, että tämän lähemmäksi Jumalaa ja taivasta en pääse enää koskaan.
Teos valmistui ajoissa. Luovutin teoksen muistaakseni seurakuntayhtymän kuvataidetoimikunnalle. Paikalla oli myös toimittaja Savon Sanomista. Seuraavan päivän lehdessä hän kirjoitti olleensa ensimmäistä kertaa inkvisitiotilaisuudessa. Minulta lähinnä tiukattiin, onko teos varmasti tehty parhaista materiaaleista ja kykenenkö varmasti antamaan takuun siitä että teos kestää seinässä ainakin kymmenen vuotta. Olin hiukan hämmentynyt ja vakuutin teoksen kestävän ainakin sata vuotta. Se kuulemma oli riittävä aika. Tilaisuus päättyi, kukaan ei kiittänyt. Lähdin ryyppäämään ja eksyin illalla paikallisen hevibändin laulusolistin synttäreille. Seuraavana päivänä ajelin kotiin Helsinkiin. Seuraavalla viikolla erosin vaimostani.
Helsingin seurakuntayhtymä tilasi teoksen toisella tavalla. Luonnos hyväksyttiin, kirkkoherra ja asiaa hoitava arkkitehti pitivät siitä. Sitten en kuullut vähään aikaan mitään. Leiviskän toimistossa työmaata vetävä arkkitehti sanoi minulle että kyllä teos on tilattu. Olen herkästi hermoilevaa tyyppiä. Kerroin seurakunnan puolelta asiaa hoitavalle henkilölle että haluaisin jonkinlaisen kirjallisen vahvistuksen tilauksesta. Sain sen. Lähetin ensimmäisen laskun. Se maksettiin.
Sen jälkeen asiat sujuivat kummallisen joustavasti, lukuun ottamatta teoksen metalliosiin liittyvää sähläämistä. Sekin paljastui loppujen lopuksi onneksi onnettomuudessa, kun alttariseinien valoaukkojen mittasuhteet oikaistaessa muuttuivat. Tämän teoksen valmistumisessa kaikki meni – hermoiluistani ja teknisen toteutuksen vaikeudesta huolimatta – niin nappiin kuin voi kuvitella. Ihan niin kuin olisi enkelin siivellä leijaillut. Prismat tulivat ajoissa ja ne olivat oikean kokoisia. Kiinnikkeet ja valokuidut tulivat juuri silloin kun niitä tarvittiin. Jopa vaikeat poraukset onnistuivat. Nosturi ylsi joka paikkaan. Yksikään prisma ei tippunut asennettaessa.
No, jäi sinne yksi virhe. Käydessämme pastori Juha Malmisalon kanssa katsomassa teosta uudenvuoden aattona, huomasin että kryptan heijastavien elementtien liimaus ei ollutkaan pitänyt oikaisemattoman seinän kohdalla. Käyn korjaamassa tilanteen ensi viikolla. Poraan elementit seinään kiinni.
Seurakunnan puolelta asiasta vastaava henkilö otti teoksen vastaan. Kirkko vihittiin, tilaisuus oli kaunis.
Lähdin Espanjaan lomalle, rakastuin ja lopetin ryyppäämisen.
Pyhyydestä en osaa sanoa mitään. En halua tulkita teoksiani tämän enempää. Mutta minulla on tunne, että minä tavoitin jotain näissä kahdessa…
Kiitos.