All articles

Pessi Rautio: Yleinen on yksityistä – Markku Pääkkösen elämä ja teokset

julkaistu englanniksi käännettynä teoksessa Transparent Wall, Works by Markku Pääkkönen, Alvar Aalto Akatemia, 2004

Minusta tuntuu, että vaikka on kirjoittamassa Markku Pääkkösen taiteesta, kovin helposti tulee kirjoittaneeksi Markku Pääkkösen henkilöstä ja tulee kirjoittaneeksi muutenkin jotenkin henkilökohtaisemmin kuin tavallisesti. Minä en tiedä mistä se johtuu.

Ehkä se johtuu siitä että Pääkkönen on sen verran avoin henkilö, että siitä vähän hämmentyy ja suojaus tipahtaa pois. Hän kun kertoo sumeilematta, niin puheessaan kuin omilla kotisivuillaankin yhtä lailla maailmankuvastaan ja sen kirpaisevista muutoksista kuin rakkaudestaan ja ryyppäämisistään. Hän istuu ateljeessaan ja kertoo minulle, haastattelijalle Omegapisteteoriasta, jonka mukaa maailmankaikkeuden kutistuessa taas joskus pieneksi syntyy lumetodellisuusgeneraattori, joka simuloi maailman kaikki tapahtumat yhdessä hetkessä. Tätä hetkeä hän on uusissa maalauksissaan kuvannut. Pääkkönen nauraa päälle, ja sanoo että veljensä sanoi häntä hulluksi tästä kerrottuaan. Pääkkönen tykkää kai olla vähän eriskumma, vaikka hän seuraavassa hetkessä varsin täsmällinen onkin. Hän tykkää myös tunnustaa, että ei kaikki ole aina arkkitehtien kanssa niin yhteisymmärryksessä sujunut, ja hän tohtii myös nauraen sanoa, että hän julkisissa teoksissaan lisää arkkitehtuuriin sen mitä siitä hänen mielestään puuttuu.

Eihän sellaista kai saisi ääneen sanoa.

Pääkköstä, Markkua siis, ei voi ottaa kovin etäisenä hahmona, mikä tuntuu sitäkin kummemmalta kun muistaa että hänen taiteensa katsotuimmat teokset ovat hyvin yhteisiä, yhteisöllisiä, ylhäisiä, transsendettisia, jopa epäyksilöllisiä. Nämähän ovat tietysti näitä julkisia teoksia, joissa Pääkkönen on tullut ”arkkitehtuurin iholle”, hallittuja ja ylhäisiä ihmeitä väreillä. Joskus jopa niin vihjauksenomaisia että ”talkkarin rouva ei nähnyt missä se taide on” kun hän kävi Pääkkösen teoksillaan jalostamaa kirkkosalia katsomassa.

Tuntuu kummalta, että Pääkkönen on niin kovin konkreettisesti persoonana läsnä, kun muistaa, että hänen ensimmäiset työnsä 80-luvulla olivat taiteemme eräitä aineettomimpia, tuonpuoleisimpia ja taiteilijapersoonan lähes kokonaan taustalle häivyttäviä. Tarkoitan tietysti Pääkkösen vastavaloteoksia, jotka olivat silkkaa väriä ja valoa. Se on kaunista ja sitä on mukava kattella, sanoo Pääkkönen lakonisesti niistä, ja sanoo kohta kyllä myös, että kyllähän se oli myös äärimmäisen kirkkauden kaipuuta.

Pääkkönen on kouriintuntuva persoona – hän kertoo ja kirjoittaa asioista hyvin maanläheisellä ja päiväkirjamaisen tunnustuksellisella tavalla. Kuitenkin huomaan että hänellä tuntuu taiteessaan usein käyvän niin, että vaikkapa kun on määrä maalata Kreikassa maisemia, ihan sellaisia yksittäisiä maailman palasia, niin työskentely kääntyykin sellaiseksi, että hän alkaakin maalata kuvia Omegapisteestä. Alkaa tehdä siis kuin koko maailmankaikkeuden selitystä.

Tai että kun hän on malttanut tehdä muutaman pienen, elegantin maisemamaalauksen Italiassa ateljeensa ikkunaan laittamansa teippineliön läpi päivittäin katsoen ja kun hänen ystävänsä haluaa sellaisen vielä ostaa, hän ”pilaa ne” liittämällä ne osaksi kolmiulotteista kuutiosommitelmaa. Jälleen kuin liitettynä osaksi suurempaa maailman rakennemallia.

Pääkkönen alkoi ”kyllästyttyään suorakaiteiden värittämiseen” kylläkin piirtää miesten kasvoja kaikki niiden persoonalliset piirteet huolellisesti ja tarkkaan havainnoiden, parin tunnin mittaisessa kohtaamisessa kahden ihmisen välillä. Piirrokseen Pääkkönen vielä merkitsi tuon erityisen hetken kellonajan. Tässä oltiin siis aivan erityistapauksessa. Mutta, kuinka ollakaan, Pääkkönen on päättänyt tehdä näitä naamoja sata ja yksi kappaletta. Niin paljon, että siitäkin syntyy jonkinlainen järjestelmä, kuin miehuuden koko kuva.

Pääkköselle ei vähempi kuin koko kuva, kuva kaikesta, tunnu millään riittävän.

Tosin Pääkkönen sanookin olevansa ”hirmu poukkoileva taiteilija”, että pisimpään hänellä jatkunut jotenkuten yhtenäinen toimintatapa on ollut tuo ”arkkitehtuurin iholla oleminen”. Mutta poukkoilustaan huolimatta Pääkkönen on kuitenkin kuin koko ajan hakeutumassa kohti suurta selitystä, suurta yhtenäisteoriaa, vaikka tietääkin ettei sinne perille pääse. Hän puhui aikoinaan varhaisten töittensä yhteydessä transsendentalismista, nyt hän puhuu niiden yhteydessä tuonpuoleisesta, sellaisesta minne tavoitellaan, mutta ei koskaan päästä. Pääkkönen harrasti nuorena meditaatiota, perusti taidekoulunkin sen ympärille. Nyttemmin taidekoulu Maa on muuttunut ja niin on Pääkkönenkin, hän tunnustaa tieteellistä maailmankuvaa, länsimaiseen tiedon tavoittelun ja karttumisen mahdollisuutta. Mutta olisiko niin, että siinäkin puhutaan siitä samasta ideaalista, jota lähestytään äärettömästi, mutta ei koskaan tavoiteta.

Kun Pääkkönen teki Kuopioon Männistön Pyhän Johanneksen kirkkoon taideteoksen, suunnitteluun vierähti kaksi vuotta. Itse maalaustyökin oli puolen vuoden mittainen killuminen kirkon katon rajassa.

Näen Pääkkösen taiteilijana kuin kahdessa arkkityyppisessä kuvassa, Ensin arkkitehtipiirustusten ja pienoismallin parissa kuin järkevän suunnitteluyhteiskunnan ikonina. Sitten niin lähellä taivasta kuin kuvaannollisesti ja symbolisesti voi päästä, kuin hartaudenharjoituksessa maalaamassa mahdollisimman tasaista väriä kirkon seinään, samanlaisessa taiteen, taiteilijuuden ja uskonnollisen ylistyksen perikuvassa jossa Michelangelo luo Sikstuksen kappelin kattoon maailmanrakenteen kuvaa.

Sitten seuraavassa kuvassa tuo sama mies puhuu masennuksestaan, rakkaudestaan tai ravintolakierroksestaan. Ja kertoo siitä kuinka hän joutui taiteen tielle, kuinka ”yksi tyttö jonka tunsin meditaatioympyröistä raahasi minut mukanaan Vapaaseen taidekouluun ja kun koulun oven aukaisi ja tuntui tärpätin ja dammarin ja muiden haju, ja siinä oli Thomas Nyqvist maalaamassa ja piti siveltimiä hienosti poikittain suussa, niin muilla tuli heti tunne että jumalauta, tänne mä jään.”

Pääkköstä taidettiin kehua Tor Arnen ja Carolus Enckellin oppilaista lahjakkaimmaksikin ensimmäisten näyttelyidensä aikaan.

Vapaan taidekoulun vankoista opeista tuli kyllä sitten etäisyydenottoa. ”Se muistutti jollain lailla uskonnollista yhteisöä. Jos sattumalta kokeili tehdä jotenkin muuten, niin ne oli yleensä oppilaskaverit jotka palautti ruotuun, siihen miten oli tapana tehdä.”

”Siveltimenjälki siellä myös muodostui monella helposti maneeriseksi, kun viiva ei ollut millään tavalla merkittävä, niin se ei voinut myöskään antaa mitään tukea maalaamiselle”

Paljon opettanut Pääkkönen suhtautuu nyt Vapaan oppeihin vähän vapaammin, värioppi on sentään melko hyvä työväline. Pääkkönen ryhtyi opettamaan, ”välittämään oppia” heti koulusta päästyään. Kyllä se tuntui hullulta, kun nyt tuntuu että vasta kun on toiminut parikymmentä vuotta ammatissa voi jotain opettaakin.”

Pääkkönen on nyt sen verran ammatissa toiminut, mutta ei juuri enää opeta, mutta suostuu sentään sanomaan opettamisesta, että kyllä hän painottaisi ainakin sitä, että pitäisi hankkia aihe. Väri ei ole riittävä syy.

Pääkkösen onkin ehkä ollut poukkoileva taiteilija. Lallukan taiteilijakodin ateljeen seinällä on tosiaan paljon kaikenlaista materiaalia ja valmista: pientä ja suurempaa, täsmällisiä kolmiulotteisia värikilpiä ja ekspressiivisiä värimeren kuohuja, piirroksia, on polaroidkuvia ja ”päivän mietelauseita” Kantia ja minkä mitäkin.

Konkretiasta, jostakin materiaalisesta taide kuitenkin syntyy. Pääkkösenkin, joka varmaan vieläkin monesti mielletään eteeriseksi värimaalariksi, töissä vilahtelee kouriintuntuva. Muutaman vuoden takaisissa töissä osa väreistä syntyi aidoista kivipinnoista, kova luonto antoi värin. Pääkkönen on maalannut myös vettä eri paikoissa, eri aikoina, eri ilmansuuntiin katsoen, koordinaatit ja aika maalauksen nimenä todistavat tilanteen aivan tietyksi ja erityiseksi.

Ja on muistettava, että Pääkkönen on aivan alusta asti venyttänyt maalausta kolmiulotteiseksi, siis materiaaliseksi ja tietyssä tilassa fyysisesti olevaksi kappaleeksi. On hyvä muistaa, että värillä, vaikka kuinkakin pyhän ja aineettoman tuntuisella, on kuitenkin oltava paikka sijaita. Pääkkösellä oli yhdessä vaiheessa isoja symboleita, kilpiä, miekkoja ja sauvoja värin kantajina. Onpa sitten mukana näitä kuviakin, on maisemia, on miesten päitä. Pääkkönen on hirmu hyvä piirtämään, milloin lie senkin oppinut.

Väreissä ja väriopissa tuntuisi olevan jonkinlainen viisasten kivi, ainekset kuvataiteen järjestelmäksi, kuin musiikissa. Mutta Pääkkönen, väriopin läpikotaisin tunteva taiteilija kieltää että löytyisi mitään absoluuttista ja yhteisesti jaettavaa kokemusta värien vaikutuksesta. ”Nämä värin vaikutukset tulevat niin henkilökohtaisista asioista, ei niitä voi arvata. Jos lasta on vaikka pahoinpidelty keltaisessa huoneessa, hän kyllä vihaa keltaista koko ikänsä.” Väri on Pääkkösen mukaan hieno juuri siksi, kun se on niin suhteellinen, herkkä ja subjektiivinen.

Opeta sitten sellaisesta oppia.

On siis olemassa yhteisiä järjestelmiä, vaikka niiden henkilökohtaista tunnevaikutusta ei voi arvata. Jokainen tuntee omia tunteitaan. vaikka kuinka järjestelmän sisässä olisi.

Tai niin kuin Markku Pääkkönen sen niin Markku Pääkkösmäisesti laittaa: ”kaikki on maailmanselitystä, kuten sekin miten paljon rakastaa ja miksi.”